Uuno Alanko – kauneuden ja totuuden etsijä

Lapsuus ja nuoruus

Uuno Isak Alanko syntyi 12.10.1878 Mäntsälässä. Äiti, Flora Fatima Alanco os. Fontén (1850–1918) oli kartanon tytär Sysmästä ja isä Isak Alanco (1852–1922) lähes itseoppinut tehtaanjohtaja, jonka sukujuuret olivat Pohjanmaalla. Äiti oli ruotsinkielinen ja perheen kotikieli oli ruotsi. Perheessä oli kymmen lasta, joista Uuno oli kolmanneksi vanhin. Kun Uuno oli 8-vuotias, perhe muutti Lahteen isän työn vuoksi.

Uuno oli omiin oloihinsa vetäytyvä nuori. Teininä häntä kiinnosti vain luonto, sen järvet ja metsät. Hän olisi halunnut lopettaa koulunkäynnin 14-vuotiaana, mutta isä ei antanut lupaa. Perheessä ei oltu kiinnostuneita taiteilijoista eikä kuvataiteesta, joten Uunon piirustuslahjoihin ei kiinnitetty huomiota, vaikka todistuksissa oli kymmenen piirustuksesta.

Alanko kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsinkielisestä lukiosta 1897 ja aloitti opinnot Helsingin Polyteknillisen opiston (vuodesta 1908 Teknillinen korkeakoulu) koneinsinööriosastolla. Ollessaan kolmannella vuosikurssilla Alanko koki omien sanojensa mukaan elämänsä suurimman oivalluksen, kun hän sai valmiiksi opiskelutehtävänsä eli monimutkaisiin matemaattisiin laskelmiin perustuvan höyrykoneen kiertokangen piirustuksen. Hän kertoi myöhemmin juuri tuolla hetkellä ymmärtäneensä funktionalismin perusperiaatteen: ”se muoto on kaunein, joka parhaiten vastaa tarkoitustaan”. Pari viikkoa myöhemmin hän tutustui koulunsa kirjastossa englantilaiseen taidekäsityötä esittelevään The Studio -lehteen ja siinä olleisiin funktionaalisiin tuoleihin – ja koki jälleen saman kauneuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen liittyvän tunteen. Hän teki päätöksen siirtyä koneenrakennuksesta arkkitehtiosastolle, koska ”arkkitehtuurissa näytti olevan paljon enemmän merkitystä kauneudella”.

Alanko valmistui koneinsinööriksi 1901 ja aloitti keväällä 1902 arkkitehdin opinnot, joihin kuului myös elävän mallin piirtämistä, vesivärimaalausta ja muotoilua. Opettajana toimi kuvanveistäjä C. E. Sjöström (1828–1906). Keväällä 1903, 25-vuotiaana, Alanko käytti ensimmäistä kertaa elämässään vesivärejä ja piirsi ensimmäistä kertaa henkilökuvia. Piirtäminen avaisi tien kauneuteen. ”Mieleen hiipi ajatus – voisiko hänestä tulla taiteilija?”

Keväästä 1903 lähtien Alanko kävi kaksi kertaa viikossa Helsingin yliopiston piirustussalissa maalaamassa ja piirtämässä opettajanaan taidemaalari Eero Järnefelt (1863–1937). Taiteen tekemisessä alkumetreillä olevaa Alankoa harmitti opetuksessa se, että ei opetettu tai selitetty missä oli vika ja mitä piirustuksessa ja ilmaisussa olisi pitänyt muuttaa. Myöhemmin Alanko kertoi ymmärtäneensä, että hän piirsi insinöörimäisen puisevasti, ilman viivan herkkyyttä.

Alangon vielä opiskellessa arkkitehdiksi päättivät hänen isänsä Isak Alanco ja J. T. Lindroos perustaa ja rakentaa oman lankarullatehtaan, Pallas Oy:n, Lahteen. Velvollisuudentuntoisena poika lupasi auttaa isäänsä, ryhtyi tehtaan osakkaaksi ja teki tehtaan piirustukset sekä lupautui olemaan tehtaan valmistuttua teknisenä johtajana niin kauan, että tehdas on tuottava. Alanko piti lupauksensa ja oli Pallaksella insinöörinä 1,5 vuotta keväästä 1905 syksyyn 1906.

Kuvataideopinnot ja arkkitehtitoimisto

Keväällä 1906 Uuno koki jälleen elämänsä kulkuun vaikuttaneen tunnekuohun kävelleessään luonnossa: hän oivalsi tehtaansa työntekijöiden ”koneellistuvan”. Havainto järkytti Alangon mieltä niin, että hän istui omien sanojensa mukaan kivellä ja itki työläistensä kohtaloa. Sosiaalinen omatunto heräsi. Hän päätti irtisanoutua tehtävästään: ”teollisuutta hoitakoon ne, jotka olivat vähemmän tunneherkkiä ja pystyivät siihen rikkomatta ihmisiä ja itseään vastaan.” Hän totesi elävänsä mieluummin köyhänä taiteilijana kuin rikastuvansa sen kustannuksella, että tekee ihmisistä apaattisia.

Alanko halusi olla vapaa ja riippumaton. Hän päätti lähteä isänsä estelyistä huolimatta syksyllä 1906 Pariisiin opiskelemaan maalaustaidetta, vaikka ei ollut varma, olisiko hänellä tarpeeksi taiteellisia lahjoja.

Alangon kotimaiset taideopinnot olivat suppeat ja ne rajoittuivat arkkitehtiopintojen ohella Helsingin yliopiston piirustussalissa vietettyyn 2,5 vuoteen ja muutamaan tuntiin viikossa. Pariisissa hänelle avautui täysin uusi maailma. Hän uppoutui taiteeseen ja perehtyi eri museoiden kokoelmiin ja näyttelyihin sekä opiskeli maalaamista vapaissa akatemioissa eri opettajien johdolla. Voimaannuttavaksi kokemukseksi Alangolle muodostui tutustuminen egyptiläiseen veistotaiteeseen, joka sai ensi kerran nähtynä Alangon hengityksen salpautumaan.

Alanko tuli käymään kotonaan toukokuussa 1907. Tarkoituksena oli auttaa Lahdessa vanhempia ja nuorempia sisaruksia muutossa uuteen kotiin. Muuton jälkeen hän vietti kesän Harlun Leppäkoskella, lähellä Sortavalaa Laatokan-Karjalassa. Siellä hän maalasi ensimmäiset maisemansa. Harlussa oli paperitehtaalla esimiestehtävissä hänen insinööriopintojensa aikainen ystävä, Jalo Sihtola, jolle hän oli esitellyt Pariisissa kaupunkia ja museoiden taidekokoelmia. Tuleva teollisuusmies kiinnostui Alangon innoittamana kuvataiteesta ja hänestä tuli myöhemmin merkittävä taidemesenaatti ja Alangon elinikäinen ystävä. Elokuun puolivälissä Alanko palasi Harlusta takaisin Lahteen vanhempiansa luo suunnitelmissa paluu Pariisiin jatkamaan keskeytyneitä taideopintoja.

Aikeista huolimatta oleskelu kotimaassa venyi. Koska Alangolla oli sekä arkkitehdin että insinöörin koulutus, tulivat lahtelaiset rakennuttajat ja kaupungin virkamiehet pyytämään häneltä rakennussuunnitelmia ja -piirustuksia. Hän otti työt vastaan rahoittaakseen opintojaan ja voidakseen viipyä Pariisissa pidempään. Alanko perusti Lahden ensimmäisen arkkitehtitoimiston. Hän suunnitteli 2,5 vuoden aikana seudulle toistakymmentä rakennusta: asuinkerrostaloja, useita kouluja, sairaalan, huviloita, yksityistaloja ja purjehduspaviljongin – kaikki myöhäisjugendin mukaisesti. Venäläiset pyysivät häntä suunnittelemaan rakennuksia Hennalan kasarmialueelle. Alanko kieltäytyi sukulaisten ylipuhumisyrityksistä huolimatta, mutta osittain myös ideologisista syistä, sillä Suomessa voimistui Venäjän vastainen mieliala.

Alanko ei omaelämänkertansa mukaan maalannut arkkitehtitoimistokautensa aikana vuosina 1907–1910 yhtään maalausta, vaikka tavoitteena oli yhä taidemaalarin ammatti. Hän matkusti jatkamaan opintojaan Pariisiin. Seuraavat nelisen vuotta olivat Alangon elämässä onnellista aikaa. Hän opiskeli akatemioissa ja maalasi maisemia muun muassa St. Cloud’ssa ja St. Germainen metsässä – ja nautti suuresti kokemastaan ja näkemästään taiteesta.

Syyskuussa 1910 Alanko kirjoitti sisarensa miehelle, J.W. Kempille, vierailustaan ”tällä hetkellä muodikkaan” Henry Matissen ateljeessa Pariisin ulkopuolella. Hän kertoi alkaneensa voimaan melkein pahoin katsellessaan maalauksia, joissa kasvot voivat olla ruohonvihreät ja puut punaisia. Hän piti Matissea ”humpuukimaalarina”. Alanko suunnitteli matkustavansa Pariisista Müncheniin ja Wieniin, jossa on talven ja kevääksi Italiaan. Hän kävi myös Kölnissä 1912.

Ranskalaisista taiteilijoista Alankoa kiinnosti eniten Paul Cézanne (1939–1906 ja Jean-Babtise-Camille Corot (1796–1875), joka oli maisemamaalari, mutta joka oli Alangon mielestä myös suurenmoinen henkilökuvaaja. Egyptiläinen veistotaide oli kiehtonut häntä ensimmäisestä Pariisin matkasta lähtien. Lisäksi hän kiinnostui varsinkin Italian 1300–1400-lukujen taiteesta.

Alanko sai Pariisissa opetusta vapaissa taidekouluissa kahdeltatoista eri taiteilijalta, joukossa symbolistisen ja syntetistisen taiteen teoreetikko ja teosofisen maailmakatsomuksen omannut Paul Sérusier (1864–1927) ja kubisti, taidekriitikko André Lhote (1885–1962), jota Alanko kutsui parhaaksi opettajakseen, älykkääksi taiteilijaksi ja hyväksi ihmiseksi. AinElisabet Pennasen haastattelussa 1943 ranskalaisista opettajistaan tärkeimmiksi Alanko nimesi: Le Fauconnier, Sérusier, Metzinger ja Dufy, joiden kirjoitusasu artikkelissa oli Lefauconnier, Serrusier, Metsinfer och Dufy. Jean Metzinger (1883–1956) oli ranskalainen maalari ja teoreetikko, joka kirjoitti Albert Gleizesin kanssa ensimmäisen kubismia käsittelevän kirjan 1912.

Alanko opiskeli myös venäläisen ruhtinaan omistamassa Académie Russessä yhtaikaa mm. Eemu Myntin, Eero Nelimarkkan ja Bror Bertel Alancon kanssa. Iltaisin kolmikko kävi piirtämässä Académie de la Grande Chaumieressä. Vuonna 1913 he kävivät yhdessä maalaamassa Itä-Pyreneillä ja poikkesivat myös Espanjan puolella. Myöhemmin Uuno Alanko teki kuuden viikon matkan Espanjaan ja tutustui maan taidekokoelmiin ja maalasi maisemia. Omaelämänkerran mukaan yhtä aikaa samoissa aketemioissa hänen kanssaan opiskelivat mm. Sigrid Schauman (1877–1979), ruotsalainen taiteilija John Sten (1879–1922) sekä ranskalaiset Ozenfant ja Ségonzac, jotka ilmeisesti ovat Amédée Ozenfant (1886–1866), joka perusti Le Corbusierin kanssa purismiksi kutsutun taidesuunnan sekä Ándre Dunoyer de Ségonzac (1884–1974).

Alanko muisteli 1910-luvun alun Pariisin vuosiaan Yhteishyvä-lehden haastattelussa vuonna 1962: ”anarkistinen henki vallitsi luovienkin henkilöiden keskuudessa. Lenin istui taitelijakahviloissa, ja venäläisiä vallankumouksellisia liikkui taitelijapiireissä. …Taiteilijat kilpailivat keskenään, kuka pystyy parhaiten heittämmän yli laidan kaikki säännöt, ja kaikkinaista hullutusta ilmeni.”

Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Alanko piti vasta 35-vuotiaana. Näyttely avautui lokakuun lopussa 1913 Ritarihuoneella Helsingissä. Aiemmin yksittäisiä teoksia oli kylläkin ollut esillä yhteisnäyttelyissä Pariisissa, kuten kolme teosta saman kevään Salon des Indépendants -näyttelyssä, joista La Resignation -nimistä teosta luonnehdittiin kubistiseksi.

Ritarihuoneen näyttely oli laaja, yhteensä 65 teosta: henkilökuvia, maisemia kotmaasta, Ranskasta ja Espanjasta, asetelmia, pari muotokuvaa sekä joukko piirustuksia. Mukana oli myös kubistis-vaikutteisia teoksia. Alanko esitteli muutaman maalauksen, joiden muodot olivat särmikkäitä ja voimakkaasti pelkistettyjä, mutta ne olivat kaukana kubismien luojien Pablo Picasson ja Georges Braquen abstraktion rajoille päätyneestä sommittelusta. Kubismi ja abstraktin taiteen pioneerin Wassily Kandinskyn näyttelyt Helsingissä 1914 ja 1916 nostivat myös Suomessa esille kysymyksen abstraktista kuvakielestä. Jälkeenpäin Alanko ei itse kutsunut omia teoksiaan kubistisiksi, vaan korosti, että geometriset muodot ovat osa teoksen rakennetta. Alangon näyttely oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.

Ranskalaisen tavan mukaan Alanko kirjoitti itse teosluettelonsa esipuheen, jossa hän kertoi omasta taidekäsityksestään. Hän korosti, että luonnon jäljittely ei ole taidetta, sillä taiteen sielu piilee taiteilijassa itsessään. ”Täysarvoiselta taideteokselta on siis vaadittava, ettei siinä saa löytyä ainoatakaan väripilkkua, piirrettä, pistettä, joka ei olisi määrätyn tarkoituksen aiheuttama.” Alanko nosti esiin myös maalauksellisuuden, jolla hän tarkoitti sitä, että vierekkäisten väripintojen tulee korostaa toistensa väri- ja valovaikutusta ja harmoniaa. Intuitio ja suggestio olivat Alangolle voimakkaan, luonnonjäljittelystä vapautuneen taiteen tunnusmerkkejä. Hän korosti taiteen henkistä ja eettistä tehtävää.

”Luovana voimana on aina ollut usko, mutta useimmiten uskonto. Mitä kaavamaisempi uskonto, sitä lujempi tyyli, niinkuin bysanttilainen, egyptiläinen, muinaiskristillinen ja gotiikka. Kuin dogmit höltyivät renessanssin vaikutuksesta, tuli myöskin taide henkisesti vapaammaksi. Nykyajan uskon, ihanteitten, innostuksen puute ilmenee myöskin aikamme henkisesti köyhässä taiteessa.”

Sijaisopettajana Helsingissä

Palattuaan Pariisista Suomeen Alanko asui aluksi Lahdessa, mutta tunsi olonsa taiteilijana ulkopuoliseksi. Suomalaiset taiteilijat olivat hänelle vieraita lukuun ottamatta Pariisissa tapaamiaan. Muutamiin Septem-ryhmän taiteilijoihin hän oli tutustunut Ritarihuoneen näyttelynsä aiheuttaman kiinnostuksen myötä. Hän oppi tuntemaan myös septemiläisten piiriin kuuluneeseen taidekauppias Ivar Hörhammeriin (1884–1953), jolla oli Alangon itsensä mukaan suuri vaikutus hänen taiteilijuuteensa.

Vasta muutettuaan 1915 Helsinkiin Suomen taidepiirit tulivat tutuimmiksi. Alanko huomasi, että nuoret taiteilijat tiesivät kovin vähän omasta alastaan. Jakaakseen heille jotain Pariisissa oppimastaan, Alanko päätti perustaa 1915 oman Vapaan taidekoulun, jossa jokainen saisi ilmaista opetusta. Hän opetti koulussa aluksi yksin, mutta sai avukseen Septemiin kuuluneen Yrjö Ollilan (1887–1932) sekä Marcus Collinin (1882–1966), johon hän oli tutustunut Pariisissa. Oppilasmäärä oli enimmillään kolmisenkymmentä.

Ilmainen opetus osoittautui pian mahdottomaksi, sillä Alanko maksoi opetustilasta vuokraa ja hankki välineistöä. Koulun oli taloudellisten vaikeuksien vuoksi lopetettava toimintansa jo ensimmäisen lukukauden jälkeen. Idealistinen kouluajatus vei kaikki Alangon rahat, joten hänellä ei ollut enää varaa asua Helsingissä. Hän palasi Lahteen, missä hän oli taiteilijaveljensä Bror Bertil Alancon (1888–1933) kanssa rakentanut isänsä omistamaan huvilaan suuren ateljeen.

Uuno Alanko kertoi 1917 kirjeessään serkulleen ja tulevalle vaimolleen Martta Haapalalle ongelmistaan taidemaalari, taidekriitikko Heikki Tandefeltin (1882–1943) kanssa, joka oli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun opettaja 1911–1918 ja johtajan sijainen muutaman vuoden. Alangon mukaan Tandefelt piinasi koulun uusia opettajia ja myöhemmin myös Alankoa, joka oli koulussa opettajana olleen Albert Gebhardtin sijaisena keväällä 1918. Alangon mielestä koulutilat olivat rappiolla ja koulussa vietettiin huonoa elämää. Häntä pyydettiin piirustuskoulun johtajaksi, mutta hän kieltäytyi moraalisista syistä, koska oli näkemyksillään horjuttanut Tandefeltin asemaa koulun opettajana ja johtajana. Alanko kertoi saaneensa eripuran vuoksi huonoja arvioita näyttelyistään.

Syksyllä 1918 Alanko ei enää halunut jatkaa opettajana, vaan tarjosi sijaisuutta Korpilahdella lapsuutensa ja nuoruutensa asuneelle Alvar Cawénille, joka otti tehtävän vastaan. Alanko opetti modernismin hengessä korostaen taiteen formalistisia ja maalauksellisia periaatteita, kuten sommittelua, viivaa, värien tummuusarvoja sekä värien psykologista vastaavuutta sisällön kanssa. Cawén noudatti opetuksessa samoja periaatteita, sillä näitä asioita he olivat Pariisissa opiskelleessaan omaksuneet.

Hyrkkölän taiteilijasiirtola Korpilahdella

Alanko osallistui kutsuttuna pariin Magnus Enckellin johtaman Septem-ryhmän (1912–1920, 1928) näyttelyyn 1910-luvun puolivälissä ennen kuin hän liittyi jäseneksi 1919. Galleristi Ivar Hörhammer, joka osti erityisesti septemiläisten töitä, suositteli taiteilijoille maalausretkiä Sisä-Suomeen. Hän vietti 1910-luvun puolivälissä kesiään Keski-Suomessa, Korpilahden Hyrkkölän kylän maisemissa, kuten myös Septem-ryhmän jäsen Yrjö Ollila vaimonsa taiteilija Lyyli Ollilan kanssa ensimmäisen kerran jo vuonna 1912. Vähän myöhemmin Hyrkkölässä maalasi myös Eero Järnefelt, joka oli Alangon opettaja Helsingin yliopiston piirustussalissa 1900-luvun alussa. Hyrkkölässä maalasi useita taiteilijoita 1910-luvulla, ja myöhemminkin. Tulijoita olisi ollut enemmän kuin pystyttiin majoittamaan.

Hyrkkölän kylä muodostui neljästä kantatalosta, Sihveri, Ekonen, Vinni ja Kirkonmies, jotka muodostivat yhtenäisen, peltojen ympäröimän tiiviin hämäläisen ryhmäkylän. Kaikki neljä taloa monine talousrakennuksineen olivat Päijänteen rannalla, näköyhteyden päässä toisistaan ja parin kilometrin päässä Korpilahden kirkonkylästä. Talojen torpat sijaitsivat kauempana. Maalauksellisissa maisemissa peltojen takana kohosivat kallioiset rinteet. Läheinen Haukivuori ja Vinnin talon vilja-aitta sekä talojen ja vajojen interiöörit olivat taiteilijoiden suosimia maalausaiheita.

Majoitustoiminta alkoi ensin Vinnissä ja pari vuotta myöhemmin, vuonna 1914, Sihverissä. Sihverin talon tyttären, Edit Vähälahden (s.1910) mukaan Kirkonmiehellä ei majoitettu vieraita ja usein Vinnissä ja Ekosellakin asuneet vieraat kävivät syömässä Sihverillä. Kaupunkilaiset olivat tyytyväisiä elinympäristöön, majoitustiloihin, ruokaan ja vieraanvaraisuuteen. Varsinkin Sihverin talon emäntä Fredrika eli Riikka Sihverin ystävällisyys mainittiin usein. Sihverillä oli vuokrattavana piharakennuksessa kaksi huonetta ja aitoihin voitiin majoittaa kolme henkilöä.

Vähälahden mukaan taiteilijat olivat omissa oloissaan, käyttäytyivät hyvin ja maksoivat vuokransa, joskus tosin vasta kun saivat maalauksensa myydyiksi. Kuvataiteilijat keskustelivat keskenään taiteesta ja kommentoivat toistensa teoksia. Kalastaminen, uinti ja saunominen sekä talvella hiihtäminen kuuluivat taiteilijoiden vapaa-ajanviettoon Hyrkkölässä. Kirjeenvaihto oli vilkasta, vaikka puhelinkin oli jo Kirkonmiehellä Vähälahden olleessa lapsi. Maailmanmenoa seurattiin sanomalehdistä. Edit Vähälahti oli toisinaan oppaana maastossa ja vähän isompana keitti myös taiteilijoille kahvit ja kattoi ruokapöydän sekä pesi iltaisin taiteilijoiden tärpätissä olleita siveltimiä rannassa vedellä ja hiekalla. Joskus hän oli myös heidän mallinaan, ainakin Järnefeltillä ja Alangolla. Hän oli Alangon maalauksessa takkatulta kohentavan tyttö.

Keski-Suomi ei ollut Uuno Alangolle vierasta seutua. Jo vuoden 1913 näyttelyssä oli kaksi teoksen nimen perusteella Keski-Suomessa maalattua työtä. Hän oli ollut piirtämässsä ja vieraillut myös Suolahdessa, jossa asui hänen sisarensa Signe Ahoniuksen perhe. Sisaren puoliso oli Suolahden asemapäällikkö Rudolf Ahonius, jonka luona Akseli Gallen-Kallela vieraili maalausmatkoillaan Keski-Suomessa 1900-luvun alussa. Uunon veli, Bruno Alanco, asui myös Keski-Suomessa. Hän oli töissä Äänekosken tehtaan metsäosastolla 1910–1930-luvulla. Myöhemmin hän asui Viitasaaren Huopanankoskella.

Uuno Alanko sekä hänen isänsä kokivat sisällisodan seurauksena suuria taloudellisia menetyksiä, mutta myös moraalisen järkytyksen. Henkisen kriisin seurauksena Alanko etsi rauhaa ”yläpuolelta sotaseutujen”. Kesäkuussa 1918 Yrjö Ollila kirjoitti Alangolle Hyrkkölästä: ”…On kylvetty porkkanaa, punajuuria ja muita vihanneksia ja olemme yrittäneet vähän maalatakin. Sinulle on täällä sija valmistettu, niin että olet tervetullut, milloin vain pääset lähtemään. Ruokaa olemme saaneet hankittua, maito vaan on kovin vähissä. Tuomet ovat jo kukkineet, kielot kukkivat… Kaunista täällä on ja rauhallista. Yhteen viikkoon emme ole saaneet sanomalehteäkään – ja mitäpä niissä olisi semmoista, joka hauskuttais. … Kirjoita nyt, milloin tulet niin tiedämme tulla laivalle vastaan.”

Pian Alanko olikin jo Hyrkkölässä, jossa oli Olliloiden lisäksi Eero Järnefelt 11-vuotiaan poikansa kanssa, Ivar Hörhammer sekä puolalainen neiti Klein. Muut ruokailevat Sihverissä, mutta Olliloilla on oma ”huusholli”. Uuno kirjoitti vanhemmilleen maalanneensa kolme teosta, metsäinteriöörin, kukkivan omenapuun pihassa ja tupainteriöörin asuinpaikastaan Sihveristä. Ruokaa on niin paljon, kun jaksaa syödä, ja Alanko lähettikin leipäkorttinsa vanhemmilleen.

Heinäkuussa 1918 Uuno kirjoitti myyneensä Hörhammerille, joka matkusti pariksi viikoksi Helsinkiin, yhteensä yhdeksän taulua. Kankaat ja värit ovat lopussa, joten niitä on matkustettava ostamaan. Hän suunnitteli asuvansa maaseudulla koko talven, koska asumiskustannukset Helsingissä olivat liian kalliit. Maalauksia syntyi tiheään tahtiin. Hän kirjoitti isälleen maalanneensa 13 työtä, ja että ehtii ennen näyttelyä maalata ”1–2 tusinaa lisää. On maalattava, jotta saa velkansa maksettua”. Heinäkuun lopussa Hyrkkölästä matkustivat pois Järnefeltit ja Hörhammer ja tilalle tulivat Helsingistä arkkitehdit Röneholm ja Nyström. Alanko sai myytyä lisää töitä Hörhammerille, josta hän oli erittäin iloinen.

Alanko ihastui Korpilahden maisemiin ja hyvään majapaikkaansa Vinnin ja Sihverin taloissa niin, että maalasi Hyrkkölässä kesän ja syksyn 1918 lisäksi helmikuun alusta vuoden 1919 elokuun loppupuolelle. Lokakuussa 1918 Alangolla oli näyttely Helsingissä ja hän kävi myös Eero Järnefeltin luona tekemässä grafiikkaa: he olivat kesällä Korpilahdella näin sopineet. Maalaustarvikkeensa Alanko jätti Korpilahdelle. Marraskuussa 1918 Eemu Myntti (1890–1943) pyysi Alankoa järjestämään kanssaan näyttelyn Vaasan kaupungintalolle. Mynttiin Alanko tutustui Pariisissa 1912–1914, jolloin he asuivat naapureina samassa ateljeetalossa Montparnassella ja tapasivat lähes päivittäin. Tuolloin he tapasivat myös kuvanveistäjä, taidemaalari Amadeo Modigliaanin. Vaasan yhteisnäyttelyssä oli töitä myös Bror Bertel Alancolta.

Äiti, johon Uunolla oli läheiset välit, alkoi sairastella syksyllä 1918 ja kuoli joulukuun lopussa Lahdessa. Uuno oli sisarensa ja hoitajan apuna huolehtimassa äidistään. Alanko kertoi kirjeessään Martta Haapalle läpikäyneensä äitinsä sairastelun ja kuoleman johdosta psyykkisen kriisin. ”Olen tullut enempi henkisesti kristityksi. Ymmärrän paljon selvemmin monta asiaa ja elämän ilmiötä nyt kuin ennen. Uskon ääretön merkitys ihmisen elämässä, sen vakavana pohjana, peruskivenä…”. Alanko koki 40-vuotiaana jälleen elämässään voimakkaan kokemuksen.

Tammikuussa 1919 Uuno kirjoitti Martalle tehneensä rakennuspiirustuksia Äänekosken tehtaan rakennuksiin – arkkitehdin työkään ei ollut siis täysin pois laskuista. ”Kun piirustukset ovat valmiit, lähden Korpilahdella pariksi viikoksi syömään ja maalaamaan. …Huhtikuussa minulla tulee olemaan näyttely Hörhammerin luona.” Vielä maaliskuun puolessa välissä Alanko oli Korpilahdella ja kirjoitti: ”Minulla ei ole enempää kuin 7 uutta työtä nyt täällä, mutta niistä on kolme isoa. Niissä on henkilöitä jokaisessa, paitsi yhdessä, hämärätunnelma tuvassa. Yhtä olen maalannut 2 viikkoa, yhtä puolitoista viikkoa ja yhtä viikon. 4 ovat tehdyt parissa tunnissa.”

Alanko oli vuosina 1918 ja 1919 kirjeenvaihdossa myös Ivar Hörhammerin kanssa, joka kannusti maalaustyössä, mutta lähetti myös Helsingistä tavaroita, kuten hiihtokengät Uunolle Hyrkkölään ja varsikengät rouva Sihverille. Hän tiedusteli myös Uunon rahatilannetta ja kertoi voivansa lainata tarvittaessa rahaa, jota Uuno lainasikin. Hörhammerin ja Alangon keskinäinen auttaminen oli molemminpuolista, sillä ranskan kielen taitoisena Alanko hoiti myöhemmin Pariisissa ollessaan Hörhammerin toimeksiantoja.

Vappuna 1919 Alanko oli jälleen Korpilahdella. Juhannuksena hän kirjoitti isälleen, että Hyrkkölässä on kesää viettämässä Ollilat ja Eva Gylldén, Ivar Hörhammer, arkkitehti Ingelius sekä Gyldénin sisar, arkkitehti Herman Geselliuksen vaimo Matilda Gesellius sekä sekä Saarinen vaimonsa kanssa – jotka olivat ehkä Loja ja Eliel Saarinen. Alanko kertoi käyvänsä välillä Pohjanmaalla ja palaavansa takaisin Korpilahdelle heinäkuun alussa, ”jolloin tänne tulee Lahdesta Laurén, Åström sekä Hörhammer. Järnefelt tulee Luhankaan. Aion matkustaa sinne pariksi viikoksi elokuussa. Pariksi viikoksi tulee myös Eemu Myntti ystävänsä Friskin (taiteilija Einari Frisk, myöhemmin Uusikylä) kanssa.” Hyrkkölä oli siis varsinainen taiteilijasiirtola, jossa maalasi myöhemmin myös mm. Meri Genetz, Yrjö Yrjölä, Heikki Asunta ja Toivo Einiö sekä vietti kesää mm. säveltäjä Armas Järnefelt sekä myös useita ulkomaisia vieraita.

Heinäkuussa Alanko matkusti Korpilahdelta tapaamaan sukulaisiaan Pohjanmaalle. Elokuussa hän oli jälleen Hyrkkölässä maalaamassa teoksia Kööpenhaminan näyttelyä varten. Korpilahdella valmistuivatmuun muassa teokset: Kihlatut, Metsämaisema, Jokimaisema, Kylämaisema, Tuvansisusta ja Saunan sisusta, Kankaankutoja ja tupinteriööri, Tuvan nurkka harmaalla säällä, Koivuja, Jäitten lähtö Päijänteellä, Korpilahtelainen savupirtti, Kesä Päijänteellä, Tuvan uuni Korpilahdella, Tyttö saunassa, Lankaa vyyhteävä tyttö, Rukilla kehräävä nainen. Valmistui myös useita metsänsisusaiheisia maalauksia.

Alangon maalausmatkojen tuloksena syntyi joukko tummasävyisiä korpilahtelaismaisemia, henkilösommitelmia sekä pirtin-, saunan- ja vajansisustoja, jotka kertovat tekijänsä mielenkiinnosta kansanelämää ja kansatieteellisiä aiheita kohtaan. Syntyi myös lyijykynäpiirustuksia, kuten perunankuorijat Vinnin pirtissä.

Syyskuussa 1919 Alanko matkusti Helsinkiin, koska myös Gallerie Hörhammerin syysnäyttelyssä oli esillä muutama hänen maalauksensa. Helsingistä hän matkusti Viitasaarelle, mistä hänen veljensä Bruno Alanco oli ostanut Valkama-nimisen maatilan Huopanankoskelta.

Kohti Etelä-Eurooppaa

Päivää ennen äitinsä kuolemaa joulukuussa 1918, Alanko kirjoitti Martta-serkulleen lukeneensa vuonna 1907 ilmestyneen Gustaf Mattssonin kirjan ”En sommarfärd till de lyckliga öarna” ja kiinnostuneensa Kanariansaarista. Hän halusi matkustaa sinne maalaamaan talveksi, koska Suomessa oli ”epäedullista” maalata. Lisäksi hän toivoi voivansa parantaa siellä kroonisen nuhansa. Alanko suunnitteli asuvansa Teneriffalla, jonne innostui lähtemään myös vaasalainen Eemu Myntti vaimonsa taiteilija Eva Bremerin kanssa sekä kirjailija Joel Lehtonen. ”Matkalla katsotaan museot Lontoossa ja Pariisissa. Sitten Barcelonaan ja sieltä laivalla Kananriansaarille…”. Neuvoja Teneriffan matkasuunnitelmaa varten Alanko sai kirjeenvaihdon perusteella Gunnel Renvallilta, joka asui miehensä kanssa Santa Cruz de la Palmassa.

Matka kohti Kanariansaaria toteutui äidin perintöosuutena saatujen rahojen turvin matkaseurana Eva Bremer ja Eemu Myntti, Joel Lehtonen perui matkansa. Sanna Ryynäsen mukaan heidän kanssaan samalla laivalla matkusti muitakin taiteilijoita eli Eemu Myntin sisar Lyyli Björklund (myöh. Visanti) miehensä Matti Björklundin (myöh. Visanti) kanssa sekä Meri Genetz, mutta Alangon kirjeiden perusteella laivalla matkustivat Meri Genetzin vanhemmat, jotka olivat matkalla Pariisiin katsomaan tytärtään. Björklundeja Alanko ei mainitse matkaseuranaan kirjeissä lainkaan.

Laiva lähti Helsingistä 19.12.1919. Suomenlahti höyrysi pakkasesta niin, että sumu pakotti aluksen jäämään neljäksi päiväksi ankkuriin Kirkkonummen edustalle. Kun lopulta päästiin Lontooseen ja sieltä edelleen Pariisiin, taiteilijat, muut paitsi Alanko, jatkoivat matkaansa kohti Ranskan etelärannikkoa ja asettuivat asumaan pieneen Canges-sur-Merin kaupunkiin Välimeren rannalle. Pienessä kaupungissa, noin 15 kilometriä Nizzasta, asui viimeiset vuotensa myös taiteilija Pierre-August Renoir (1841–1919) sekä useita muita taiteilijoita ja kirjailijoita, varsinkin amerikkalaisia. Matka Espanjaan ja Teneriffalle jäi toteutumatta koko seurueelta, kun he Marseillessa huomasivat, että pesetan kurssi oli epäedullinen ja matkakassa olisi valuutan vaihdossa huvennut kokonaan.

Ennen Suomesta lähtöään Uuno Alanko kävi tervehtimässä isoisäänsä ja muita isänsä sukulaisian Pohjanmaalla. Hän tapasi myös itseään 15 vuotta nuoremman, lastentarhanopettajaksi valmistuneen ja Ebeneser-kodissa työskennelleen serkkunsa, Martta Haapalan (1893–1965), jonka kanssa hän oli ollut kirjeenvaihdossa jo vuosia. Serkkunsa hän oli tavannut ainoastaan kaksi kertaa vuosia sitten. Uuno rakastui Marttaan Pohjanmaan matkansa aikana. Hän lähti kuitenkin kohti Ranskaa ja Espanjaa puhumatta tunteistaan. Uuno ei kuitenkaan saanut Marttaa mielestään, ja päätti kosia häntä kirjeitse. Päätöksen hän teki Lontoossa, mutta kirje on päivätty lähteväksi vasta Pariisista 15.1.1920. Uuno pyysi Marttaa vaimokseen ja asumaan kanssaan Ranskaan ja Teneriffalle. Vastauksen hän pyysi lähettämään sähkösanomalla heti kun on tehnyt päätöksensä. Vastaus oli myönteinen ja 10.2.1920 julkistettu kihlaus tuli kaikille yllätyksenä.

Uuno alkoi järjestellä vihkimiseen liittyviä asioita sekä Martan matkaa – kirjeitse ja sähkösanomien välityksellä. Posti kulki Ranskan ja Suomen välillä melko hitaasti. Asioita järjestellessään myös Uuno matkusti välillä Pariisista Välimeren rannalla, jossa hän asui sekä Gagnesissa että Vencessa. Alangon kirjeenvaihdon perusteella Lyyli ja Matti Björklund saapuivat Etelä-Ranskaan vasta maaliskuun lopussa 1920, sillä Uuno ehdotti, että Martta matkustasi heidän mukanaan. Martta lähti kuitenkin ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen yksin ja aiemmin kuin Björklundit.

Järjestettyään kuulutukset kotipitäjässään Ilmajoella Martta Haapala matkusti Englantiin. Tarkoituksena oli, että nuoripari vihittäisiin Lontoon suomalaisessa merimieskirkossa, mutta kun tämä ei järjestynyt tarpeeksi nopeasti, he matkustivat Pariisiin, missä heidät vihittiin Ruotsin lähetystössä 25.3.1920, pari kuukautta kosintakirjeen lähettämisestä.

Etelä-Ranskan jälkeen he viettivät puoli vuotta Firenzessä ja kuukauden Roomassa tehden lyhyitä matkoja muihin kaupunkeihin. Alanko, joka oli jo Pariisissa opiskellessaan ihastunut Italian 1300- ja 1400-luvun mestarimaalareiden teoksiin, sai nyt tilaisuuden tutustua lähemmin Italian taideaarteisiin: Ravennan mosaiikit, etruskilainen taide ja Giotton (1267–1337), Fra Angelicon (1395–1455), Masaccion (1401–1428), Piero della Francescan (k. 1492), Duccio di Buoninsegnan (k. 1319), Domenico Ghirlandaion (1448–1494) ja Leonardo da Vincin (1452–1519) maalauksiin.

Paluu Suomeen ja opettajaksi

Paluu Suomeen merkitsi Alangolle yhteyksien katkeamista kansainväliseen taidemaailmaan. Martta ja Uuno Alanko asettuivat asumaan Pohjanmaalle, Alavuudelle. Alun perin heidän piti hankkia yhteinen talo Mynttien kanssa, mutta he peruivat kaupan ja Alanko osti talon yksin. Uuno tunsi taiteilijana itsensä yksinäiseksi. Hän maalasi kuitenkin ahkerasti ja järjesti pari näyttelyäkin – Vaasaan ja Turkuun – ja myi teoksiaan melko hyvin. Perheen taloudellinen asema oli kuitenkin vaikea, rahahuolet kalvoivat ja Alanko kaipasi kosketusta muihin taiteilijoihin. Alavuudella perheeseen syntyi tammikuussa 1923 poika, Ilmari. Perheen ensimmäinen lapsi, kesällä 1921 syntynyt Flora-tytär menehtyi 2,5 vuotiaana.

Kun Magnus Enckell tiedusteli Alangolta vuonna 1923, suostuisiko hän ottamaan vastaan opettajan ja johtajan toimen Suomen Taideyhdistyksen piirustukoulussa Helsingissä – missä hän oli jo yhden lukukauden toiminut opettajan sijaisena 1918 – hän tietoisena tehtävän vaikeudesta, vastasi myöntävästi. Näin hän pääsi jälleen pääkaupunkiin ja saisi säännöllisiä tuloja perheensä elättämiseksi. Päätökseen vaikutti myös halu vaikuttaa Suomen taide-elämään ja kehittää taiteilijoiden koulutusta, mutta myös henkilökohtainen näkemys viedä taidetta henkisempään suuntaan. Alanko koki opetustehtävän omaa taiteellista uraansa merkittävämmäksi. Ensi töikseen hän alkoi arkkitehdin koulutuksen saaneena kunnostaa koulutiloja, jotka olivat epäsiistit ja huonossa kunnossa. Hän aloitti myös opettajien ja oppilaiden yhteiset teosten arviointitilaisuudet ja yritti siten saada voitetuksi oppilaidensa luottamuksen. Alanko onnistui saamaan myös rahat, jotta opettajien huonot palkat saatiin kaksinkertaistettua. Hän tutustui myös alan korkeakouluihin ja ja laati korkeakoulusuunnitelman.

Alanko kertoi haastattelussa vuonna 1962 opettaneensa oppilailleen käytännössä ja teoriassa kaikki 1900-luvun vaihteen ismit ja sanonneensa, että ”Älkää pureutuko kaavoihin, vaan olkaa itsenäisiä, niin että aihe määrittää tekotavan. Kaikissa suunnissa on heikkouksia ja kaikissa jotakin sellaista, millä on pysyvä arvo taiteen kehitykselle.” Opettajana Uuno Alanko vaali Salme Sarajas-Kortteen mukaan Septem-ryhmän värin merkitystä korostavia näkemyksiä varsinkin 1920-luvulla.

Alangon toiminta vaikutti koulussa positiivisesti niin kauan, kunnes se sai suvaitsemattoman sävyn: muodostui yksiselitteinen käsitys siitä mitä taide oli ja mitä se ei ollut. Hän sai opettajana krittiikkiä oppilailtaan myös Raamattuun ja Kalevalaan liittyvistä liian monista harjoitustehtävistä, joista häntä moittivat mm. Tove Jansson ja Aimo Kanerva. Yksi Alangon lempiaiheista oli kritisoida taiteen autonomisuutta eli 1800-luvulla käyttöön otettua taidetta taiteen vuoksi -käsitettä, sillä se korosti hänen mielestään taiteilijoiden itsekkyyttä ja materialismia. ”Materialisti tyytyy tyhjään muotoon ilman sielua ja henkeä, kun se vain on esteettinen.” Alangon mielestä nykytaiteella ei ollut enää ”sanomaa annettavana ihmiskunnalle, vaan siitä on tullut suureksi osaksi pelkkä koriste.”

Uuno Alanko toimi Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa opettaja ja johtajana 1923–1938 eli 15 vuotta, jonka jälkeen hänen virkaansa ei enää uusittu. Lisäksi hän oli sivutöinään mallipiirustuksen ja vesivärimaalauksen opettajana Teknillisessä korkeakoussa vuosina 1929–1948 ja yliopettajana A.B.C.-piirustuskoulussa vuosina 1937–1939. A.B.C.-koulun toiminta perustui Pariisissa toimineen Ecole A.B.C de Dessin
-koulun kirjekurssimuotoiseen opetusmenetelmään, jonka lähtökohtana oli ajatus opastaa piirtämisen tekniikassa sekä opettaa ymmärtämään taidetta. Kolmen vuoden kurssi muodostui 12 oppijaksosta, joiden suorittamisesta oppilaat saivat opettajiltaan palautetta. Taiteen opettamiseen ja ymmärtämiseen liittyen Alanko piti kesällä 1931 opettajille piirustuspäivillä esitelmän, joka julkaistiin taidekasvattajien Stylus-lehdessä. Syntyi Taideteoksen selostamisesta koulunuorisolle -opas, jonka avulla Alanko toivoi opettajien kertovan kuvataiteesta ja taideteoksista koulujensa oppilaille.

Opettajan töiden vuoksi Alangon oma taiteellinen luomistyö ja kehittyminen taiteilijana jäi parin vuosikymmenen ajaksi syrjään. Maalaaminen oli mahdollista vain loma-aikoina, pääasiassa kesäisin.

Jyväskylän seutu oli Saariselle hyvää teosten myyntialuetta. Monet jyväskyläläiset virkamiehet, lääkärit ja tuomarit ostivat maalauksia. Kalle Heinonen oli vakio-ostaja 40 vuoden ajan. Jyväskyläläiset kävivät myös Hyvinkäällä Saarisen luona ostamassa teoksia. Esimerkiksi syksyllä 1950 maalarin kotiin poikkesi Helsingin lääkäripäiviltä palaavat Toimi Elo ja Inkeri Tuovinen, joka kertoi ostaneensa yhden syystaulun. Hinnaksi sovittiin 18 000 markkaa. Jyväskylän kaupunginlääkäri Toimi Elo osti useita Saarisen maalauksia, kuten Saunottajan ja suuren kukka-asetelman Daalioita. Hän pyysi Saarista myös maalaamaan itselleen teoksia tietyistä aiheista, kuten syysmaiseman ja aurinkoisen talvimaiseman Itä-Karjalasta. Myös taidekauppiailla oli ajoittain myytävänä Saarisen maalauksia Jyväskylän seudulla.

Saarijärvellä kesät 1927 ja 1928

Kirjeenvaihdon perusteella Uuno Alanko kävi Saarijärvellä jo kesäkuussa 1914 veljensä Bruno Alancon kanssa. Samalla matkalla he tutustuivat myös Karstulaan ja Viitasaaren Huopanaan.

Kesän 1927 Alanko oli sopinut maalavansa yhdessä Werner Åströmin (1885–1979) kanssa. He tunsivat toisensa jo opiskeluajoilta 1910-luvun Pariisista. Lisäksi molemmat kuuluivat Septem-ryhmään ja olivat opettajina Helsingissä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Heidän piti asuakin samassa paikassa, mutta Åström halusi maalata kylämaisemia, joten hän muutti lähemmäs kirkonkylää. Alanko saapui Saarijärvelle 6.6. ja kirjoitti vaimolleen, joka oli lasten kanssa sukulaisissa Ilmajoella, asuvansa käräjäkirjuri Rehnströmin lesken luona, joka majoittaa kesävieraita. Talo oli järven rannalla ja kirkonkylään oli puolen tunnin soutumatka. Hän luonnehti ympäristöään: ”pientä, köyhää ja perin vaatimatonta se on, mutta siinä on jotakin liikuttavan herttaista.” Uuno odotti vaimoaan ja pikkupoikiaan Saarijärvelle, perheeseen oli syntynyt toinen poika, Matti, 1924. Perheenjäsenten oli tarkoitus toimia malleina maalaussessioissa.

Perhe tuli juhannukseksi ja matkusti takaisin elokuun alkupuolella, jonka jälkeen Alanko muutti Rehnströmiltä Mansikkamäkeen, kanttorin luokse. Hän kirjoitti vaimolleen: ”Maalasin ulkona ja sisällä ja pari taulua tuli valmiiksi. …Olen maalannut ilta-aihettani tänäänkin, isoa kangasta 92×73 cm saunan ja navetan takaa koivikosta, hyvin kaunista aihetta. … Maalasin kuulakkaa näköalaa Riihimäeltä Sillanlahdelle päin … Nyt maalaan Sillmannin pihanpuoleiselta verannalta kuvaa itse verannasta.” Syntyi myös iso maalaus punaisista rakennuksista Sillmanin kuistilta nähtynä, kukkamaalaus ja rantamaisema venevalkamasta iltayön valossa sekä aamuvalossa maalattu pienikokoinen teos sumun jälkeisestä näkymästä. Alanko maalasi aina kun sää sen salli, eivätkä katsomaan tulleet ihmisetkään häirinneet ulkoilmamaalaria. Sadepäivinä hän kirjoitti lukevansa Kalevalan selityksiä. Kalevalahan oli yksi hänen antamiensa harjoitustehtävien suosikkiaiheista Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Elokuun puoliväliin mennessä hän oli lukenut 30 runon selitykset ajatuksen kanssa. Kun maalaaminen ei onnistunut, hän kertoi tutustuvansa lähiympäristöön polkupyöräillä.

Bruno-veli kävi tervehtimässä Uunoa. He kävivät yhdessä myös veljen maatilalla Viitasaarella sekä Kymönkoskella. Elokuun puolivälissä Åströmin vieraaksi tuli viikon ajaksi oopperalaulaja Severus Konkola (1887–1931), joka oli innokas kalamies ja jonka sukujuuret olivat Jämsässä. He kävivät kalastamassa Roikolankoskella ja Siuruaankoskella.

Elokuun lopussa Alanko mainitsi, että Sivulan keittiössä on remontti, joten he kävivät syömässä iltaisin Mannilassa. Viimeinen maisema Rehnströmillä ei tullut valmiiksi – ”se on liian tumma ja raskas, sitä ei voi asettaa näytteille”. Maalauksessa, jossa Martta-vaimo istuu ja kirjoittaa, on taustan hirsiseinä liian vaalea. Se täytyy laseeraamalla muuttaa, totesi Alanko. Seuraava aihe oli suuri rantapetäjä. Maalauksen onnistuminen vaati myös ”maiseman muokkaamista”: edessä olevasta koivusta täytyi sahata oksa, sillä lehdet riippuivat aiheen edessä.

Taiteilijat suunnittelivat maalaavansa Saarijärvellä 10.9. saakka, jonka jälkeen heidän on palattava opetustehtäviin. Åström matkusti Helsinkiin jo 5.9., mutta Alanko jäi maalaamaan vielä muutamaksi päiväksi ja matkusti Äänekosken kautta Helsinkiin. Matkansa aikana Alanko tutustui myös paikkakuntalaisiin, kuten T. Stolpeen, joka oli lääkärinä Saarijärvellä.

Maaliskuussa 1928 Alangon maalauksia oli näyttelyssä Helsingissä Salon Strindbergillä yhdessä A.W. Finchin, Mikko Oinosen ja Per Åke Laurénin teosten kanssa. Mukana oli viimeaikaista tuotantoa. Iltasanomien näyttelyarviossa todettiinkin, että maalaukset ovat enimmäkseen ”sydänsuomalaiselle maisemalle tyypillistä ja luonteenomaista vihreitä seutuja Saarijärveltä”. Onni Okkonen kirjoitti kritiikissään, että kokoelmaan sisältyi ”vankasti rakennettuja, väreissään ja muodoissaan yksinkertaisen koruttomia suomalaisia kesämaisemia ja kukkakuvia”. Edvard Richter totesi samasta näyttelystä, että kaikki taiteilijat ovat kuuluneet Septem-ryhmään, jonka ansiona on tietoinen pyrkimys väritaiteen uudistamiseen. ”Uuno Alanko on luonut kotoisia maisemakuvia… Sommittelultaan vahvarakenteinen ja mitä syvintä kiintymystä aiheeseen todistava on kookas ”Petäjä”-kuva, joka metsänsisustan esityksenä on suoritettu tarmolla ja taidolla jokaista yksityiskohtaa myöten. Se on mielestäni juhlallisimpia ja omaperäisimpiä kuvia, mitä Alanko on koskaan tehnyt. Mutta myös punaisen ja vihreän väriyhdistelmä ”Koivikko”, pieni pehmeäsävyinen rantamaisema ”Punaisia rakennuksia” tai ”Keinussa” ovat kaikki tämän vakavasti työskentelevän taiteilijan omalaatuisesti kauniita töitä.”

Uuno Alanko matkusti Saarijärvelle maalaamaan myös kesällä 1928: kesäkuun puolessa välissä junalla Jyväskylään ja siitä linja-autolla Saarijärvelle. Mukana oli paljon kankaita ja värejä. Perhe oli jälleen mukana heinä- ja elokuun. Edellisenä vuonna oli syntynyt Anna-tytär, joten perheessä oli kolme alle viisi vuotiasta lasta.

Alanko etsi Saarijärveltä sopivaa, rauhaisaa kesäpaikkaa, jossa ei olisi samanaikaisesti muita kesävieraita. Herajärven rannalla löytyi pari vaihtoehtoa, mutta niissä oli muita perheitä vieraina. Lopulta löytyi vanha maalaistalo, jossa asui lapseton pariskunta. Alangot saivat asuttavakseen Stenmanien talosta kaksi huonetta, eteisen ja kuistin sekä luvan laittaa ruokaa tuvassa, koska perhettä ei haluttu ottaa täysihoitoon. He asuivat lähellä pappilaa, Lumperoinen-nimisen järven rannalla.

Kiinnostavia maalausaiheita oli paljon, kuten näköaloja Mansikkämäelle ja Roikolankoskelle päin. ”Siellä tulen varmasti maalaamaan kokolailla, kun vaan ilmat antavat myöten. En ole koskaan Suomessa asunut niin keskellä aiheita… Lapsilla on tilaisuus ottaa aurinkokylpyjä… ”.

Vaimo ja lapset matkustivat elokuun lopussa kotiin. Uuno jäi vielä Saarijärvelle maalaamaan ja hänen seurakseen saapui hänen maalariveljensä. Bror Bertel Alanco sai huoneen ja täysihoidon Kautolta Onnelasta ja maalasi Saarijärvellä kuukauden päivät – syntyi mm. teokset Saarijärven kirkko ja Saarijärven pappilan sisäkuva. Uunon maalausaiheina olivat mm. Mannilan sauna ja lampi sekä petäjien välissä kulkenut tie. Hän kävi myös jylhän kauneilla Julmilla lammilla, joista syntyi pieni taulu. Koskelinien luona hän maalasi kukkivaa vaaleanpunaista kaktusta. Maalauksia syntyi myös Turkinheimon talosta ja Stenmanin kuistista, Mannilan saunasta valmistui kaksi maalausta. Hän kävi Julmilla lammilla toisenkin kerran, nyt Bertelin kanssa. Syntyi toinen, isompi maalaus. Matka taittui linja-autolla, sillä paikka sijaitsee noin yhdeksän kilometrin päässä Saarijärven keskustasta Saarijärvi-Kokkolan tien varressa. Alueella on 12 pientä lampea, joista nykyisin kolmen ensimmäisen lammen ympäristö on retkeilykäytössä ja osa ns. Runebergin polkua.

Kun Uuno Alanko täytti 50-vuotta 12.10.1928, oli hänellä teoksia esillä Taidehallissa, Septemin ryhmänäyttelyssä sekä myöhemmin Maalariliiton ensimmäisessä näyttelyssä.

Taiteilija ja taidevaikuttaja

Uuno Alanko oli taiteilija, jonka tuotantoa ymmärtää paremmin vasta tutustuttuaan hänen persoonaansa ja ajatusmaailmaansa. Hänen luonnettaan niin taiteilijana kuin opettajana kuvaavat sanat perusteellinen, omantunnontarkka ja antaumuksellinen into, kuten Helsingin Sanomien taidekriitikko häntä luonnehti vuonna 1948. Pariisissa nähdyn taiteen, saadun opetuksen ja siellä vietettyjen vuosien jälkeen jälkeen Alangon tuotantoa hallitsivat henkilökuvat, myöhemmin hän keskittyi interiööreihin ja ulkoilmamaalarina maisemiin, joita syntyi pääasiassa kesäisin opettajan työn lomakuukausien aikana.

Alangon mielestä maalari ilmaisi aina sisäistä maailmaansa, subjektiivista näkemystään. ”Minua kiinnostavat valo sekä viivojen ja värien rytmi. Luonnonaihe tarjoaa taiteilijalle aineiston, josta tämä rytmiaistinsa avulla valitsee ne tekijät, joiden välityksellä hän sitten pukee aineelliseen muotoon näkemyksen, jonka hänen aistimuksensa ovat hänelle välittäneet.” Maalatessa teoreettinen harkinta, muodon harmonia ja rytmi olivat Alangolle itselleen tärkeitä asioita koko uran ajan, mutta hänen mukaansa kotimaiset taidekriitikot eivät ymmärtäneet hänen maalaustensa sommittelun rytmiä eivätkä osanneet sitä tulkita – he korostivat kritiikeissään vain tunneilmaisua.

Alangon sommittelua ja värien käyttöä on luonnehdittu jopa arkaaiseksi, tuoden mieleen vanhat mosaiikit. Vuoden 1964 näyttelyluettelonsa esipuheessa hän toteaa, että Cézanne oli keksinyt maalauksellisen muodon. Aiemmin muoto esitettiin matkimalla, mutta Cézanne loi muodon värien avulla. ”Tämä oivallus teki minuun mitä valtavimman vaikutuksen. Se avasi rajattoman näköalan abstraktiseen maalauksellisuuteen”. Alangon teoksissa nonfiguratiivisuus on sommittelun tukirunko: maalaukset ovat esittävää taidetta. Värien kuvaamisessa ei riitä, että raportoidaan kankaalle paikallisvärit eli se väri, joka niillä on erotettuna ympäristöstä, lisäksi tulee ottaa huomioon kontrasti-ilmiöt, jotka luonnossa muovaavat paikallisväriä. Värit olivat varsinkin Alangon varhaisissa teoksissa hillittyjä ja maanläheisiä, vähän huomiota herättäviä, kuten Cézannen taiteessa.

Alanko korosti maalaamista ”luonnon mukaan”, mutta ei matkien. Luonnon mukaan tarkoitti tarkkaa paneutumista luontoon, värien, rytmin ja muotojen tutkimista ja sommittelua sekä pyrkimystä taiteilijan sisäisen maailman kuvaamiseen. Hän rakensi kuvaa keskittyneeseen ajatteluun perustuvan näkemyksen avulla luonnon ollessa vain aihe ja apukeino. Maalausprosessi oli hänelle henkistä kehittymistä. Hengellinen kokemus oli vanhemmiten tärkeä Cézannelle, samoin kuin Alangolle.

Cézannen ja André Lhoten välityksellä Alanko löysi sommitellullisen, kuvapintaa jäsentävän maalaustavan. Lhote korosti sekä omassa taiteessaan että opetuksessaan älyllisyyttä, teoreettisuutta ja maalausten loppuun asti harkittua rakenteellista lujuutta ja kiinteyttä. Hän halusi yhdistää klassisen maalaustaiteen peruspiirteet nykytaiteen perustaksi. Hän korosti cézannelaista rationalismia sekä ilmaisukeinojen ja tekniikan hallittua hyväksikäyttöä klassisisen maalaustaiteen hengessä.

Lhoten uran alkuvaiheet 1910-luvulla liittyivät kiinteästi kubismin historiaan, kuten Alangonkin varhaiset teokset. Lhotella oli 1910-luvun lopusta lähtien Pariisissa oma taidekoulu, jossa ranskalaisten ohella lukuisat ulkomaalaiset taiteilijat saivat opetusta. Vuosikymmenten aikana yli neljäkymmentä suomalaista taidemaalaria opiskeli eri pituisia jaksoja Académie Lhotessa. Uuno Alanko opiskeli Lhoten akatemiassa muutaman kuukauden vielä yli 70-vuotiaana 1950-luvun alussa. Muita siellä opiskelleita suomalaisia ovat mm. Eva Cederström, Erik Enroth, Erkki Koponen, Erkki Kulovesi, Kalle Kuutola, Atte Laitila, Eero Nelimarkka, Yrjö Ollila, Matti Petäjä, Unto Pusa, Tapani Raittila, Anna Räsänen (Uuno Alangon tytär), Einari Vehmas, Urpo Wainio ja Carl Warg.

André Lhoten ajatukset ja taidenäkemykset levisivät Pohjoismaihin 1920-luvulla. Gösta Stenman ja Georg Paul kirjoittivat Lhotesta artikkeleita taiteilijapiireihin levinneeseen Flamman-lehteen (1917–1921). Gösta Stenman järjesti Lhoten näyttelyn taidesalongissaan vuonna 1920. Opit levisivät myös alan opettajien, Uuno Alangon ja William Lönnbergin, välityksellä.

Alangon taiteelle on ominaista koruttomuus ja intiimi tunnelma. Työskentelyä leimaa vakavuus ja sama totuuden etsintä niin kuin koko hänen elämäänsä. Hän on itse todennut Alpo Tolvasen haastattelussa: ”Taide on minun kohdaltani väline, jonka avulla olen kehittynyt henkisesti, ja teokset, joiden kautta tämä kehitys on tapahtunut, jäävät vain todistamaan sen kulusta ja suunnasta. Yksittäisen teoksen luomista sinänsä en pidä taiteilijan työn päämääränä, vaan se töiden sarja, joka jää jälkeen, paljastaa hengen kehityksen laadun.” Maisemat sekä interiöörien valoon liittyvät tutkielmat kiinnostivat Alankoa. Huonekasviaiheita hän maalasi koko uransa ajan, mutta ne yleistyivät 1940-luvun lopusta lähtien.

Alangon taiteelle on ominaista koruttomuus ja intiimi tunnelma. Työskentelyä leimaa vakavuus ja sama totuuden etsintä niin kuin koko hänen elämäänsä. Hän on itse todennut Alpo Tolvasen haastattelussa: ”Taide on minun kohdaltani väline, jonka avulla olen kehittynyt henkisesti, ja teokset, joiden kautta tämä kehitys on tapahtunut, jäävät vain todistamaan sen kulusta ja suunnasta. Yksittäisen teoksen luomista sinänsä en pidä taiteilijan työn päämääränä, vaan se töiden sarja, joka jää jälkeen, paljastaa hengen kehityksen laadun.” Maisemat sekä interiöörien valoon liittyvät tutkielmat kiinnostivat Alankoa. Huonekasviaiheita hän maalasi koko uransa ajan, mutta ne yleistyivät 1940-luvun lopusta lähtien.

Vaimoltaan Martta Alangolta taiteilija kertoi saavansa välitöntä kritiikkiä ja henkistä tukea. Vaimon realiteettien taju piti hänet maanpinnalla. Alangot asuivat Helsingissä. Heillä oli 1940-luvun alusta Uuno Alangon kuolemaan saakka suuri ateljeeasunto Lallukan taiteilijakodissa. Samassa huoneistossa asuivat jonkin aikaa myös heidän aikuiset lapsensa puolisoineen sekä myöhemmin myös Martta Alangon sisar Hilja Haapala.

Alangon erittäin laajan kirjeenvaihdon perusteella hänen ystäväpiiriinsä 1910–1920-lukujen vaihteessa kuuluivat taiteilijoista mm. Alvar Cawén, Yrjö Ollila, Marcus Collin, Viktor Jansson ja Eemu Myntti sekä myös Meri Genetz ja Carl Warg, Eemil Halonen ja Lennart Segerstråle. Kotimaisista taiteilijoista Alanko arvosti eniten septemiläisiä Magnus Enckelliä ja A.W. Finchiä.

Yhteydenpito ystäviin, muihin paitsi Segerstråleen, alkoi vähentyä ilmeisesti Alangon omaksuman tiukan uskonnollisen elämäntavan vuoksi. Riitta Konttisen mukaan Viktor Jansson kirjoitti Cawénille kesäkuussa 1921 tavanneensa Alangon, ja tämä oli ollut entisellään – marisi, ylenkatsoi kaikkea kotimaista ja haukkui juopottelevat toverit. Alanko oli pessimisti ja luonnehtiessaan itseään 1950-luvulla, hän totesi olevansa teoreettinen idealisti ja ihanteiden hallitsema haaveilija, joka löysi elämästä sangen vähän tyydytyksen ja ilon aiheita. ”Tunnustaa tahdon suoraan, että sydämeni kylmyys (arvostelminen) on onnettomuuteni alkusyy. Arvosteleminen on sielun elämälle kaikkein vaarallisinta myrkkyä. Tällaisesta ihmisestä tulee katkera, minäkeskeinen ja yksinäinen ihminen.”

Unto Pusa (1913–1973), jonka kanssa Alanko oli sota-aikaan kirjeenvaihdossa keskustellen Suomen taide-elämästä ja joka oli ollut Alangon oppilas Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, luonnehti Uuno Alankoa Suomen taide 1965 -vuosikirjaan kirjoittamassaan muistokirjoituksessa:

”Sinut aikanaan leimattiin julkisuudessa maalaustaiteellisen tietoisuuden tähdentäjäksi tai kuvattiin asian jauhajaksi. Ylimalkaista puhetta. Ymmärtääkseni Sinun oli otettava huomioon kokonaisuus: oma olemuksesi, maalaustaiteelliset pohdintasi ja maalarin tuloksesi. Alun perin teknillisen koulutuksen saaneena olit tottunut järjestelmälliseen ajatteluun.

Päätettyäsi joskus vuosisatamme alkuaikoina luopua koulutuksesi edellyttämästä urasta ja ruveta taiteilijaksi, kohtasi Sinua onni, joka suotiin vain harvoille. Sait elää, opiskella ja toimia ympäristössä, joka loi aikamme merkittävimmän taidesuunnan, kubismin. Cézannen historiallinen vuoden 1907 muistonäyttely oli alkuna sille mahtavalle taiteelliselle vyörylle…

Tällaisen ammatillisen etevyyden oivaltamiseksi tarvitaan sekä intuitiivista tajua että analyyttistä kykyä. Sinulla oli molempia. Kun sitten myöhemmässä opettajan toimessasi jouduit käyttämään hyväksesi Cézannelta ja kubisteilta saamiasi kokemuksia ja välittämään niitä oppilaillesi, teit teon, joka on rinnastettavissa Finchin ja Lönnbergin luotettaviin ja viitteitä antaviin esimerkkeihin. Tältä pohjalta katsoen on käsittääkseni pidettävä suurimpana henkilökohtaisena ansionasi, että sinulla aikanasi oli otsaa ja selkää vastustaa sekä sentimentaalista tunnelmointia että esteettistä kaunomaalailua. Sijalle vaadit puhtaan tunteen pohjalta syntynyttä aitoutta, jonka ilmaisuun tarvitaan ammatillinen pätevyys. Osasi tässä suhteessa ei ollut helppo. Kansalliseksi itseään kutsuvat estetisoivat tärkeilijät eivät katsoneet suopeasti taiteellisen asiallisuuden vaatimuksiasi. Kuitenkin pidit pääsi lankeamatta kopromissiin.

… Kansallista ja kansainvälistä taidetta et käsittänyt jyrkästi vastakohtina vaan toisiinsa liittyvänä elimellisyytenä, toisiansa täydentävänä yhtenäisyytenä…”

Opetustyönsä ohessa Alanko kirjoitti aktiivisesti sekä suomen- että ruotsinkielisiin sanomalehtiin sekä eri aikakauslehtiin kuvataiteesta, taiteilijoiden asemasta sekä omista näkemyksistään ja kulttuurin kehityksestä. Häntä myös haastateltiin usein ja pyydettiin kommentoimaan ajankohtaisia kuvataiteeseen liittyviä asioita. Hän kävi myös luennoimassa eri puolilla Suomea.

Materialismia eli aineellisuutta korostavan maailmankuvan korostumisen myötä Alanko katsoi ihmisten menettäneen yhteyden uskoon ja henkisyyteen. Vuonna 1921 hän julkaisi omiin opinto- ja matkakokemuksiinsa perustuvan Suomen taiteilijoille -kirjasen kuvataiteen historiallisesta kehityksestä aina sen hetkiseen nykytaiteeseen eli 1900-luvun alkuun saakka. Hänen mukaansa menneiden aikojen suuret taiteilijat: egyptiläiset, kreikkalaiset, bysantilaiset ja goottilaiset palvelivat poikkeuksetta yhteiskuntaa ja loivat taidetta uskonnon tarpeisiin eivätkä omia, itsekkäitä tarkoitusperiään varten. Taiteesta oli tullut hänen mielestään vain kädentaitoa; enää ei ajateltu taiteen ja teosten sisältöä. Eurooppalainen kulttuuri oli materialismin pilaamaa ja taide oli moraalitonta, rappeutunutta ja pinnallista.

Alanko yhdisti myös omat kubistisvaikutteiset työnsä rappioon ja hengettömyyteen niin, että hän halusi tuhota kaikki 1910-luvun alkuvuosien työnsä 1950-luvulla. Pia Lillboändan mukaan näistä muutamia hän onnistuikin tuhoamaan, mutta osa lahjoitettiin Lahden kaupungin taidemuseolle, nykyiselle Malvalle.

Taidemaalareiden taloudellinen asema heikkeni rajusti 1920-luvulla, joka oli yhtenä syynä siihen, että maalarit perustivat etujärjestökseen Maalariliiton. Perustava kokous pidettiin 16.12.1929. Hallituksen puheenjohtajaksi valiittiin Uuno Alanko ja varapuheenjohtajaksi William Lönnberg, sihteeri-rahastonhoitajaksi Ragnar Ekelund. Liiton tehtävänä oli valvoa taidemaalarien taiteellisia, ammatillisia ja taloudellisia etuja esimerkiksi näyttelyjä ja kilpailuja järjestettäessä sekä kaikissa mahdollisissa riita-asioissa. Tavoitteet olivat ammatilliseen etujärjestöön verrattavia. Liiton toiminta kuitenkin näivettyi muutaman aktiivisen vuoden jälkeen ja se perustettiiin uudelleen sotien jälkeen vuonna 1949, jolloin nimeksi tuli Taidemaalariliitto.

Alanko toimi 1930-luvulla myös Taidetta kouluihin -yhdistyksen johtokunnan jäsenenä ja puheenjohtajana sekä kuvaamataidonopettajien yhdistyksessä. Opettajana ja taidepedagogina hän kirjoitti usein kuvataiteen opetukseen liittyvistä teemoista. Hän oli myös A.B.C.-piirustuskoulun johtajaopettajana 1937–1939, jolloin kirjeopistossa oli noin 2 000 oppilasta eri puolilta Suomea.

Esoteerisuus ja henkisyys

Uuno Alanko oli lapsena ja nuorena hyvin herkkä, yksinäinen ja ahdistunut. Hän kertoo julkaisemattomassa omaelämänkerrassaan, että ”…minua kiinnostivat nuorukaisena uskonto, filosofia, psykologia ja salatieteet. Elin voimakkaasti ihanteitteni maailmassa, jota kukaan ei tajunnut.” Aikuisena hän kertoi nähneensä enneunia ja symbolisia kuvia tulevasta.

Kiinnostus henkisiä arvoja ja ihmisen sielunelämää kohtaan kasvoivat 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Esimerkiksi filosofi Friedrich Nietzsche (1844–1900) ja psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud (1856–1939) avasivat ovia ihmismielen syvyyksiin. Myös kuvataiteessa kiinnostuttiin henkisyydestä, alitajunnasta, unista, symboleista ja esoteerisuudesta. Teosofisten ja okkulttisten aatteiden ja mystiikan vaikutus ilmeni suomalaisessa kuvataiteessa 1890-luvulta lähtien, ensimmäiseksi symbolistisissa ja syntetistisissa teoksissa.

Nina Kokkisen ja Tiina Mahlamäen mukaan esoteerisuudella ja okkultismilla viitataan usein tiedon hylättyihin ja torjuttuihin ilmentymiin, jotka ovat jääneet aikojen saatossa niin kirkkojen kuin tieteellisten instituutioiden tukahduttamiksi. Esoteria-termillä tarkoitetaan tietyllä ryhmällä hallussaan olevaan henkistä tietoa, jonka vastakohta on eksoteerinen eli kaikien tiedossa oleva yleinen tieto. Esoteerisuuteen liitetään usein salailu. Myös okkultti-termi viittaa salaiseen ja piilotettuun. Nykyisin esoteerisuus ja okkultismi nähdään ensi sijassa toistensa synonyymeina. Esoteerisiin liikkeisiin ja virtauksiin kuuluvat esimerkiksi spiritismi, parapsykologia, teosofia, ruusuristiläisyys, vapaamuurarius ja antroposofia. Nykyisin esoteria hahmotetaan traditiona, jonka historia verkottuu renessanssimaagikoista nykypäivän new age -henkisyyteen.

Suomalaisen esoterian yksi keskeinen lähde on kansanperinteen aineistot, joissa kuvaillaan kansanomaisia uskomuksia, myyttejä ja yliluonnolisia olentoja. Tunnettu esimerkki on Pekka Ervastin (1875–1934) ruusuristiläisen teosofian ulottuvuuksia käsittelevä kirja Kalevalan avain, joka ilmestyi 1916. Ervast tulkitsee kalevalaista mytologiaa oman okkultis-teosofisen näkemyksensä pohjalta, mutta se sisältää myös isänmaallista aatteellisuutta. Hän katsoi Helena Blavatskyn, Rudolf Steinerin ja muiden teosofien tavoin, että Kalevala oli Raamattuun ja maailmanhistorian muihin uskonnollisiin teksteihin verrattava ”pyhä” kirja, joka ilmensi vanhaa, salaista tietoa. Sen keskeiset sankarit, Väinämöinen ja Ilmarinen edustivat jumalallista kolmiyhteyttä eli Logoksen eri puolia – tahtoa, tunnetta ja järkeä. Siten ne vastasivat kristinuskon Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä, hindulaisten Shivaa, Vishnaa ja Brahmaa tai esimerkiksi vanhojen germaanisten tarujen Odinia, Thoria ja Frejaa, kuten Veikko Anttonen toteaa. Ajatus esitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1888, kun teosofian perustaja, ukranalaissyntyinen Helena Petrovna Blavatsky (1831–1891) kirjoitti Lucifer-lehteen Suomen kansalliseepoksen olevan yksi todiste siitä, että kaikkien uskontojen taustalla vaikutti yhteinen salainen oppi. Hänen Kalevala-aiheinen kirjoituksensa julkaistiin Suomessa teosofien Tietäjä-lehdessä vuonna 1909.

Veikko Anttosen mukaan tärkeä piirre ervastilaisessa ruusuristiläisyydessä ja hänen Kalevala-tulkinnoissaan on niiden pasifistinen, rauhanomaisuutta korostava asenne. Ervastin pasifismi pohjautui paljolti Raamatun vuorisaarnaan. Teksteissään myös Uuno Alanko korosti vuorisaarnan merkitystä oman elämänsä ohjenuorana. Pekka Ervast perusti Ruusu-Ristin Helsingissä 1920. Johannes Laineen ja Nina Kokkisen mukaan Ruusu-Risti on totuudenetsijäin järjestö, jonka jäsenet tunnustavat kaikkien ihmisten veljeyden katsomatta rotuun, ihonväriin, kansallisuuteen, uskontunnustukseen, yhteiskunnalliseen asemaan tai muihin ulkonaisiin rajoituksiin. Myös Uuno Alanko korosti kirjoituksissaan ja puheissaan samoja periaatteita.

Etelä-Ranskan Rivieralla Gagnesissa uskonnosta ja esoteerisuudesta kiinnostuneeseen suomalaistaiteilijayhteisöön kuuluivat Eemu Myntti, Matti Visanti, Uuno Alanko, Carl Warg, Meri Genetz, Tyko Sallinen, Juho Rissanen, runoilija L. Onerva ja puolisonsa säveltäjä Leevi Madetoja. Veikko Anttosen mukaan Onerva kiinnostui Pekka Ervastin ruusuristiläisestä teosofiasta. Genetz ja Warg perehtyivät okkultisteina astrologiaan ja salatieteisiin. Juho Rissasella ja Uuno Alangolla oli yhteyksiä teosofiaan myös ranskalaisen opettajansa Paul Sérusierin kautta. Kirjenvaihdon perusteella myös Uuno Alanko oli kiinnostunut teosofiasta, ruusuristiläisyydestä, astrologiasta ja Kalevalan selityksistä. Hän luki esoteerista kirjallisuutta.

Helsingissä esoteerisuudesta kiinnostuneiden oman piirin muodostivat 1920-luvun alussa Uuno ja Martta Alanko sekä Meri Genetz (1885–1942) ja Carl Warg (1895–1937) sekä Alli Halonen (1889–1980) ja Eemil Halonen (1875–1950), joista kahden viimeksi mainitun pariskunnan kotona järjestettiin yksityisiä okkultisia istuntoja. Alanko kertoo 7.11.1949 lähettämässään kirjeessä piirin kokoontuneen Aleksanteri Huttusen (1882–1942), johdolla 12 vuoden ajan, noin 1,5 kuukauden aikana vuosittain.

Aleksanteri Huttunen oli mikkeliläinen, myöhemmin Terijoella asunut pienviljelijä, kansanmies ja tietäjä, joka esitelmöi tapaamisissa teosofissävytteisesti Kalevalan suhteesta muinaissuomalaisiin, pakanallisen ajan uskomuksiin ja uskonelämään. Alangon omaelämänkerran mukaan Huttunen oli selvänäkijä, joka päivätajunnassaankin näki henkimaailman ja toimi transsitilassa meediona.

Kun Huttunen oli pitänyt Helsingissä kymmeniä Kalevala-esitelmiä, päättivät taiteilijat, että selityksistä olisi koottava kirja. Eemil Halonen ja Uuno Alanko tekivät Huttusen kanssa sopimuksen, että hankkisivat hänelle 1 500 markkaa kuukaudessa vuoden ajan, jotta hän voisi keskittyä kirjoittamaan Kalevalan henkistä selitystä. Rahaa kerättiin asiasta kiinnostuneilta taiteilijoilta ja muilta tuttavilta. Alanko kuten muutkin lähettivät rahaa Huttuselle myöhemminkin, sillä Huttusen teksti vaati lyhentämistä ja uudelleenmuokkausta. Kirjaa tarjottiin julkaistavaksi kustantamoille 1920-luvun lopussa, mutta ajatus torjuttiin.

Huttunen teki tilauksesta horoskooppeja eli psykoskooppeja, kuten hän niitä kutsui. Psykoskoopit olivat astrologiaan perustuvia selvityksiä, joissa kuvailtiin henkilön persoonaa, entisiä elämiä ja tulevaisuutta. Huttunen teki psykoskoopit myös Alangolle ja hänen perheenjäsenilleen. Alangon arkistossa on myös muita horoskooppeja. Uuno Alangon ja Meri Genetzin tuttavapiiriin kuului myös Matti Näppä -niminen mies. Näpällä oli henkimaailmassa ”Isä” eli jonkinlainen luojajumala, jolta hän välitti tuttavilleen terveisiä. Yleensä terveiset olivat arvioita keskustelukumppanin sielun tilasta. Viestejä tuonpuoleisesta toi myös ToiToi -niminen nainen eli Eila Oksanen, jonka kanssa Uuno ja Martta Alanko olivat kirjeenvaihdossa vielä 1960-luvun alussakin. Tuolloin hän asui Jämsänkoskella miehensä kanssa.

Alanko vei Huttusen luennoimaan myös Taideyhdistyksen piirustuskoulun oppilaille. Tietäjä kertoi heille mm. värien psykologiasta ja siitä, kuinka pidätetyn sukupuolivietin saattoi jalostaa luovaksi voimaksi taiteessa. Huttusen omaperäiset teosofiset tulkinnat Kalevalasta kiehtoivat taiteilijoita siinä määrin, että kustannustoimittaja Hertta Tirrasen mukaan hänestä tuli ”todellinen profeetta monille kirjallis-taiteellisten piirien henkilöille”.

Omien maalausten muodossa Alangon kiinnostus Kalevala-aiheisiin oli vähäistä. Hän ilmaisi kiinnostustaan Kalevalan mystisiin tulkintoihin nimenomaan kirjoittaen ja pitäen esitelmiä useissa eri yhteyksissä vuosikymmenten ajan. Yksi harvoista Alangon Kalevalaan liittyvistä maalauksista on kubistisvaikutteinen Kalevalan Aino aikeissa hukuttautua (1914). Tavoitteena oli Kalevalan hahmojen tuntojen tulkitseminen ja ”Ainon sieluntilan ilmentäminen ulkonaisen muodon ja rytmin välityksellä”, kuten hän totesi näyttelyluettelossaan. Teos valmistui Pariisissa jo ennen kuin Alanko tutustui tarkemmin Kalevalan teosofisiin tulkintoihin Ervastin ja Huttusen esitysten ja tekstien ohjaamana.

Uuno Alangon arkistosta löytyy hänen kirjoittamansa 18 sivuinen käsikirjoitus, joka käsittelee astrologiaa ja metafysiikkaa ja niiden suhdetta kulttuureihin ja taiteeseen. Alanko jakaa elämän kolmeen muotoon: aineelliseen (ruumis), sielulliseen (tunne-elämä eli persoonallinen elämä) ja henkiseen (persoonaton mentaali eli aate-elämä). Myös taidetta on kolmea eri lajia: aineellista eli materiaalista, sielukasta ja henkistä. Hän jakaa myös kulttuurit kolmeen lajiin eli materiaaliset (myöhäisrenessanssi ja oman aikamme kulttuuri) sielulliset eli tunne-elämää ilmaisevat (romaaninen taide, gotiikka, rokokoo) ja kolmanneksi henkiset eli mentaaliset (egyptiläinen, bysanttilainen ja kreikkalainen) kulttuurit. Kulttuureissa oli hänen mukaansa myös tasoeroja, toiset ovat korkeampia, toiset matalampia. Oman aikansa kulttuuria Alanko piti taidetta arvostamattomana, sillä huomio kiinnitettiin nuoruuden ihanointiin, ennätysurheiluun ja materialismiin. Ihmisistä oli tullut ”robotteja”, joilta puuttuu tunteet ja herkkyys, jota tarvitaan taidetta luodessa ja sitä vastaanotettaessa.

Tekstissään Alanko käsittelee myös taivaankappaleita ja niihin liittyviä värejä ja väriasteikkoja sekä tuli-, maa-, vesi- ja ilmalementtejä ja niitä symboloivia värejä ja ominaisuuksia. Alanko korosti useissa puheissaan ja teksteissään elävää yhteyttä henkimaailmaan. Hän luennoi esimerkiksi Suomen Parapsykologisen tutkimusseuran kokouksissa 1960-luvun alussa.

Uskonnolliset, panteistiset ja myös teosofiset näkemykset ovat olleet yleisiä taiteilijoiden keskuudessa 1900-luvun alkupuolella. Edellä mainittujen taiteilijoiden lisäksi näistä kysymyksistä kiinnostuneita olivat esimerkiksi Wäinö Aaltonen, Alvar Cawén, Sven Grönvall, Ilona Harima, Werner von Hausen, Ester Helenius, Kaarlo Hildén, Einar Ilmoni, Väinö Kamppuri, Ernst Krohn, Edvin Lydén, Juho Mäkelä, Otto Mäkilä, Eero Nelimarkka, Martti Ranttila, Lennart Segerstråle, Sakari Tohka ja Aukusti Tuhka. Myös taidegalleristina ja -keräilijänä tunnettu Gösta Stenman oli aktiivisesti mukana Ervastin Ruusu-Risti -liikkeen toiminnassa. Stenman järjesti Uuno Alangon näyttelyt vuosina 1916, 1923 ja 1926. Stenman olisi halunnut tehdä Alangon kanssa samanlaisen sopimuksen kuin hänellä oli Tyko Sallisen kanssa eli Stenman olisi saanut kaikki maalaukset itselleen maksamalla taiteilijalle kuukausipalkkaa, mutta Alanko ei suostunut järjestelyyn. Tuloksena oli välirikko.

Kristillinen herätys 1940-luvulla

Ensimmäinen varsinainen kääntyminen kohti kristinuskoa Uuno Alangolla tapahtui 40-vuotiaana vuonna 1918 äidin kuoleman ja Suomen sisällissodan aiheuttaman järkytyksen seurauksena. Seuraava käänne tapahtui sodan aikana vuonna 1943, kun 66-vuotias Alanko kuuli maallikkosaarnaaja Frank Mangsin (1897–1994) puhuvan. Hän kertoi tuolloin ymmärtäneensä, kuinka paljon hän oli vahingoittanut muita arvostelevilla ajatuksillaan. Mangs oli suomenruotsalainen evankelista ja vapaakirkollinen saarnaaja, joka vietti suurimman osan elämästään Ruotsin Karlstadissa ja kiersi herätyspuhujana myös Norjassa ja Yhdysvalloissa. Suomeen hän teki puhujamatkoja pääasiassa sota-aikaan 1940-luvulla. Mangsin puheen jälkeen Uuno ja Martta Alanko tekivät päätöksen elää jumalan johdatuksessa. Alanko oli kirjeenvaihdossa Mangsin kanssa 1940-luvun puolessavälissä.

Usko ja kristillisyys vahvistuivat entisestään Lahdessa juhannuksena 1945 hengellisen järjestön, Moralisen varustautumisen -kokouksessa, johon osallistui noin 500 henkilöä. Moraalinen varustautuminen eli MRA (Moral Re-Armament) oli kansainvälinen korkeakirkollinen hengellinen järjestö, joka syntyi 1938 pastori Frank N. D. Buchmanin johtamasta Oxfordin ryhmäliikkeestä. Keskeisiä ajatuksia olivat ehdottomat moraaliset periaatteet ja ajatus henkilökohtaisesta kääntymyksestä, jonka avulla uskottiin myös yhteiskunnallisten ongelmien ratkeavan. MRA-liike kannusti jäseniään osallistumaan politiikkaan, yhteiskunnalliseen toimintaan ja keskusteluun. Vuodesta 1945 lähtien Alangon toman oiminnan ohjenuorana olivat liikkeen neljä ehdotonta elämän ohjetta: ehdoton rehellisyys, ehdoton puhtaus, ehdoton epäitsekkyys ja ehdoton rakkaus, joita hän korosti puheissaan ja kirjoituksissaan 1940-luvun puolenvälin jälkeen.

Helsingissä toimi myös Oxford-ryhmän taidejaosto, johon Alankokin kuului ja jossa hän piti puheita taidekäsityksistään sekä kokemuksistaan henkiparantamisesta 1940-luvun puolessa välissä. Ryhmä järjesti kerran kuukaudessa kokouksia, joissa käsiteltiin eri taiteenaloihin (mm. kuvataide, näyttämötaide, musiikki, kirjallisuus) kuuluvia teemoja: alustusten jälkeen keskusteltiin. Oxford-liikkeeseen kuuluivat Alangon ja Segerstrålen lisäksi muun muassa metsänhoitotieteen professori Erkki Laitakari, laulajatar Gertrud Alfthan, piispa Elis Gulin, lausuntataiteilija Laina Kalmari, opettaja Kaisu Snellman ja taidefilosofian professori K.S. Laurila.

Lennart Segerstråle maalasi 1950-luvun alussa Rovaniemen kirkkoon suurikokoisen alttarifreskon. Alanko oli jonkun aikaa Lappiin suuntautuneen maalausmatkansa aikana vuonna 1951 Segerstrålen vieraana Rovaniemellä opettelemassa freskotekniikkaa ja tekemässä talkootyötä MRA-liikken hyväksi. Segerstråle maalasi freskon myös MRA-liikkeen eurooppalaiseen keskuspaikkaan Sveitsin Cauxissa.

Alanko kertoi isänmaallisuutensa kumpuavan lapsena luetusta Topeliuksen Maamme-kirjasta. Ihanteet vahvistuivat lukemalla nuorena Runebergia. Maailmankuvaa hallinnut kristillinen humanismi ja kiinnostus esoteriaa kohtaan konkretisoitui yhä voimakkaamin 1940-luvun lopulta alkaen osallistumisena MRA-liikkeen toimintaan, jonka puitteissa hänen taitelijaystävästään Lennart Segerstrålesta tuli hänelle hyvin läheinen.

Alanko toimi myös opettaja ja kirjailija Hilja Haahden ja hänen ystäviensä vuonna 1919 perustamassa Kristillisessä Taideseurassa sekä kirjoitti eri puolilla Suomea ilmestyviin lehtiin ja kiersi pitämässä esitelmiä. Hän puhui näkemyksistään myös radiossa, varsinkin uskontoon liittyvissä ohjelmissa. Alanko oli myös järjestämässä Segerstrålen kanssa kuvataiteiteilijoille useita kristillissävyisiä tapahtumia.

Luhangassa 1946

Uuno Alanko maalasi Suomessa useilla eri paikkakunnilla, mutta kesäkuussa 1946 hän saapui jälleen Keski-Suomeen. Nyt oli vuorossa Luhanka, Korpilahden naapuripitäjä. Matkalla olivat mukana 67-vuotiaan taiteilijan parikymppiset lapset Matti ja Anna, jotka ottivat ensiaskeleitaan taidemaalareina. He majoittautuivat Sydänmaan kansakoululle. Koulun johtokunta ei halunnut vuokrata koulua vieraille, mutta opettaja antoi yhden omista huoneistaan ja luvan käyttää hänen keittiötään ja työhuonettaan. Yllättäen koulurakennukseen valmisteltiin kesän ajaksi remonttia, joten Alankojen oli aloitettava uuden majapaikan etsintä. Apuna olivat Luhangassa kesää viettäneet MRA-ystävät Laina Kalmari ja Gertrud Alafhtan, jotka etsivät asuntoa Tammijärven kylästä. Lopulta apuna oli ”koko kyläkunta” ja varsinkin Laaksovirrat, joiden tytär oli Anna Alangon luokkatoveri. Maalausretkiä tehtiin Päijänteen rannoille.

Kirjeessään 6.7. Alanko kertoi maalanneensa jo viisi taulua. Koulun katon ja lattian korjaamineen viivästyi, joten Alangot jatkoivat asumista Sydänmaan koululla. Vaimo Martta ja poika Ilmari tulivat heinäkuun puolivälissä, joten koko Alankojen koko perhe oli Luhangassa elokuun loppupuolelle saakka.

Korpilahden Putkilahdessa 1946–1947

Kun muu perhe palasi Helsinkiin jäi Uuno Alanko vielä maalaamaan Keski-Suomeen. Hän muutti Korpilahden puolelle, ensin Putkilahden Repolaan (Uusi-Repola) ja sieltä Nisulaan. Korpilahden Putkilahden kylä sijaitsee Pohjois-Päijänteen rannalla. Kylän taloihin on majoitettu lomanviettäjiä 1920-luvulta lähtien.

Alanko maalasi tilaustyönä Repolan isännälle taulun, jossa näkyy talo, järvi ja etualalla Vanhan-Repolan kesantopellot. Alanko ei halunnut ottaa maksua rahana vaan ruokatarvikkeina ja palveluina: perunoita, voita, ruis- ja ohrajauhoja, saippuaa ja hevoskyytiä. Talosta luvattiin lähettää ruokapaketti vielä syksylläkin. Hän maalasi Repolasta myös toisen maalauksen, koska halusikin säilyttää ensimmäisen itsellään.

Kesän lopussa 1946 oli valmiina 22 maalausta, joista Luhangan Sydänmaalla maalattuja oli yhdeksän ja Repolassa 13. Alanko ilmoitti kirjeessä olevansa Putkilahdessa 10.9. asti, jonka jälkeen hän matkusti Perniöön.

Myös seuraavana kesänä Alanko maalasi Putkilahdessa. Jo toukokuussa Alanko pyysi kirjeessään kylvämään Repolassa juurikasveja häntä varten. Hän oli jo pitemmän aikaa ollut kasvissyöjä. Koska perheen talous oli koko ajan tiukilla, hän lupautui pitämään kesäkuussa Imatralla maalauskurssin. Siksi Uuno, Martta ja Matti Alanko saapuivat Repolaan vasta heinäkuun puolivälissä 1947.

Alanko kirjoitti Putkilahdesta lapsilleen Helsinkiin: ”Tämän lähimmän lahdenpohjassa on luonnon niittyjä ja peltoja, joittenka ojissa on mitä rehevintä kasvillisuutta, paitsi pajuja ja muita pensaita on valkoisenaan angervoja ja horsmia, miehenmittaisia pistikkeitä ja putkia, juurella kukkivat lemmikit. …Sillä pienellä alalla on aiheitten runsautta niin, ettei tiedä mitä maalaisi ensiksi ja mitä aihetta sitten. Nyt on valmiina Angervoja ja horsmia -niminen taulu. Ja täytyy kiirehtiä valmiiksi isoin taulu, jossa on niittämätöntä punertavaa laukkaniittyä, ennen kuin se kaadetaan.” Kirjeessä pyydettiin myös lähettämään Putkilahteen kotoa edellisenä talvena ostetut kaksi kirjaa, jotka käsittelivät yhteyttä henkimaailman kanssa.

Kymmenkunta isokokoista työtä oli jo valmistunut ja lisäksi useita pieniä, yhteensä 15 teosta. Putkilahtelaisista myös Pohjolan talon isäntä, Osmo Salminen (1907–1949), johon hän oli tutustunut jo edellisenä kesänä, halusi ostaa Alangolta taulun joululahjaksi vaimolleen. Osmo ja Hilja Salminen olivat nähneet Repolassa maalauksen, jossa oli pihlaja kallion halkeamassa – ja ihastuneet siihen. Pihlajalla oli puuna heille erityinen merkitys. Taulu maksoi kehyksineen ja lähetyskuluineen 17 500 markkaa.

Jyväskylälän Kuvaamataiteellisen kerhon primus motor, taiteilija Helmer Selin ystävystyi Osmo Salmisen kanssa, kun hän maalasi Putkilahdessa kesällä 1946 ja 1947 Pohjolan talo tukikohtanaan. Kun kerhossa oli virinnyt ajatus maalauskurssin järjestämisestä, valikoitu paikaksi luontevasti Putkilahti ja Pohjolan talo, olihan Osmo Salminen itsekin harrastajamaalari. Ensimmäistä kurssia suunniteltiin seuraavaksi kesäksi. Paikkakunnalla maalannut Uuno Alanko pyydettiin opettajaksi, sillä hän oli ollut edellisenä kesänä opettajana Imatran Ylä-Vuoksen Taideyhdistyksen järjestämällä kurssilla, ja jo aiemmin myös kursseilla Kotkassa. Ensimmäisiä maisemamaalauskurssejaan Alanko oli järjestänyt William Lönnbergin kanssa Leppävaarassa jo 15 vuotta aiemmin eli kesällä 1932. Lisäksi 69-vuotias Alanko oli kesällä 1948 juuri lopettanut tehtävänsä Teknillisen korkeakoulun piirustuksen opettajana. Muista opettajan tehtävistään hän oli luopunut jo aikaisemmin.

Putkilahden kurssisuunnitelmien aikaan Osmo Salminen kirjoitti Alangolle myös kotimuseosuunnitelmistaan ja tiedusteli henkilöä, joka voisi piirtää maatalousesineitä ja rakennuksia, sillä Salminen suunnitteli tutkivansa Putkilahden historiaa ja asuinrakennuksia sekä keräävänsä kokoelman paikallisista esineistä. Hänen perustamansa yksityinen savupirttimuseo avattiin jo 1945, mutta maatalousmuseon toteutus jäi kesken. Salmisen mielestä piirrokset olivat tarkempia kuin valokuvat, vaikka niitäkin tarvittiin. Hän lupasi ylöspidon sekä rahapalkan sopimuksen mukaan. Alanko ehdotti tehtävään vävyään kuvanveistäjä Kauko Räsästä.

Palattuaan kolmen kuukauden ulkomaanmatkaltaan 1948 Uuno Alanko saapui jo kolmantena kesänä peräkkäin Putkkilahdelle kesävieraaksi, nyt Riilahteen eli Riihilahteen. Vaimo saapui myöhemmin, joten Uunolle laittoi ruokaa nuori kirjailija, joka kirjoitti koneella puhtaaksi runokokelmaansa. Riihilahdessa oli tilanahtautta, koska vuokralaiset eivät muuttaneet sovitusti pois, joten Alanko muutti Niemen torppaan, jossa Hilda Salmisella oli ollut ennenkin kesävieraita täysihoidossa. Hilda Salminen lupasi antaa myös pienen kasvimaan, jonne kylvettiin pavut, herneet, retiisit, nauriit sekä salaattia, pinaattia, tilliä ja persiljaa. Niemen ympäristö oli kuulu kauneudestaan, sillä torpan pihassa oli runsas kukkaloisto. Alanko nautti savusaunan lempeistä löylyistä ja uimisesta ja kävi kalassakin silloin tällöin.

Alanko kirjoitti, että täällä on kaikki sujunut yli odotusten ja rouva Salminen kertoi elämästään, ”hän on kuin MRA-lainen” ja lisäsi, että tuli ottaneeksi jälleen värejä liian vähän mukaansa. Myöskään suuria kankaita ei tullut tarpeeksi. Kotiväki lähetti tarvittavat tavarat. Alanko odotti muuta perhettä juhannukseksi, mutta he eivät tulleetkaan. Vaimo perui kokonaan tulonsa jalkasärkyihin vedoten, vaikka Uuno yritti suostutella ja lupasi, että hänen ei tarvitse hoitaa taloustöitä. Kauko Räsäsen saavuttua hän muutti vaimonsa ja poikansa kanssa Pohjolaan, lähelle Niemeä.

Alanko sai jälleen paikallisilta taulutilauksen. Nyt maanviljelijä Jouko Riikoselta, joka omisti talon Pohjolaa vastapäätä. Hän kertoi Korpilahden kirkonkylässä asuessaan olleensa pikku poikana monta kertaa soutamassa Uuno Alankoa laivalta Hyrkkölään vuonna 1918.

Alanko kirjoitti pyöräilleensä Nokkostenpohjassa ja löytäneensä mieleisen huvilapalstan. Alangot etsivät paikkaa omalle kesäasunnolle. Hän maalasi rannassa pienen lemmikkitaulun – ”rantaniityllä oli tuhansia lemmikkejä, leinikkejä, tervakukkia, apiloita ja päivänkakkaroita. Ja lahdella tuhansia auringossa kimmeltäviä lumpeita”.

Kuvataidekurssit Putkilahdella 1948 ja 1949

Heinäkuussa Alanko oli pari viikkoa opettajana Putkilahden ensimmäisellä maalauskurssilla. Jyväskylän Kuvaamataiteellinen kerho järjesti kesäisin Päijänteen itäpuolella, Korpilahden Putkilahdessa 1948–1954 ja Korpilahden kirkonkylässä 1955–1957 kuvataidekurssit. Kurssit kestivät 2–6 viikkoa ja niillä opiskeli kymmenen vuoden aikana noin 280 kuvataiteen harrastajaa, taiteilijaa ja taiteilijaksi aikovaa. Vuosina 1948–1950 kurssit olivat omarahoitteisia eli opiskelijat kustansivat kurssimaksuillaan opettajien palkat, ruoan ja asumisen ja hankkivat itse tarvikkeensa. Kursssien talouden takaajina olivat aluksi Pohjolan talon isäntä Osmo Salminen, proviisori Keijo Mäkelä ja taiteilija Helmer Selin. Myöhemmin Kuvaamataiteellinen kerho sai avustusta Jyväskylän kaupungilta ja valtiolta ja parina viimeisenä vuotena leiritoiminnasta tuli Suomen Taiteilijaseuran hyväksymää ammattitaiteilijoille suunnattua jatkokoulutusta.

Kahden ensimmäisen kurssin ajan työskenneltiin lähinnä Pohjolan talon omistaman sahan ja Putkilahden Nuoriseuran tiloissa, missä myös ruokailtiin – yksinkertainen kenttämuonitus kahdesti päivässä. Ahtaista tiloista johtuen työskentely tapahtui pääasiassa ulkona, joten maalausaiheina olivat pääasasiassa maisemat.

Opetuksessa keskityttiin kuvan tekemiseen, mutta kurssi sisälsi myös luentoja. Tärkeä opetusmuoto oli opettajan ja oppilaiden väliset kritiikkitilaisuudet. Alanko korosti opetuksessaan klassisen kuvataideopetuksen periaatteita. Jotkut oppilaat pitivät opetusta liian teoreettisena ja filosofisena, varsinkin kun se oli kohdistettu kuvataiteen harrastajille. Ensimmäisen kesän jälkeen Putkilahteen haluttiin useampia opettajia, joilla olisi erilaisia näkemyksiä taiteen tekemisestä.

Elokuun 1948 Alanko oli Imatralla, mutta hän tuli Putkilahden Niemeen maalaamaan vielä syys- ja lokakuuksi, jolloin vaimokin oli mukana. Lokakuu oli kylmä ja tuulinen, joten maalaamisesta ei tahtonut tulla mitään. Alangon 70-vuotissyntymäpäivä (12.10.) vietettiin Putkilahdessa. Kotiin Helsinkiin Martta ja Uuno Alanko matkustivat lokakuun lopussa.

Kirjeenvaihdon perusteella Alanko matkusti toukokuussa 1949 Taideakatemian ja Taideteollisuuskeskuskoulun oppilaiden kanssa viikoksi Kööpenhaminaan ja sen jälkeen hän jatkoi matkaansa Pariisiin, jossa oli noin kuukauden. Samalla matkalla Alanko kävi myös Sveitsissä, MRA-liikkeen keskuspaikassa Cauxissa.

Kesäkuun lopussa Alanko saapui vaimonsa kanssa Putkilahteen maalaamaan ja oli jälleen heinäkuun alussa kaksi viikkoa maalausleirillä opettajana. Toisena opettajana oli Alangon oppilas Taideyhdistyksen piirustuskoulusta, taiteilija Tauno Sarmaja (1907–1973), joka oli usein 1920-luvulta lähtien Korpilahden Saakoskella, josta hänen vaimonsa oli kotoisin.

Alanko närkästyi, kun maalauskurssien organisoija Helmer Selin ei lähettänyt etukäteen kurssiohjelmaa Alangolle nähtäväksi. Suurin kiistan aihe oli se, että kurssia markkinoitiin koko Suomen alueelle ja myös taiteilijoille ja alan opiskelijoille eikä ainoastaan harrastajille, kuten Alanko oli Selinin kanssa sopinut. Itse asiassa kahden ensimmäisen vuoden kurssilaisista lähes kaikki olivat Jyväskylästä ja Kuvaamataiteellisen kerhon jäseniä, mutta kesällä 1949 muutamia oli tullut myös mm. Kokkolasta, Kuopiosta, Porista ja Helsingistä. Alanko moitti kirjeessään Selinille myös paikallislehdessä ollutta kirjoitusta, jossa puhuttiin ”Putkilahden taiteilijoista”, kun kyse oli nimenomaan taiteen harrastajista. Kesällä 1949 kurssille osallistui 45 henkilöä ja kurssin aikana valmistui noin 500 maalausta, joista 67 valittiin näyttelyyn, joka oli esillä Putkilahden kansakoulun luokkahuoneiden seinillä.

Putkilahdessa 1949 ja 1950

Elokuussa 1949 Alanko kävi Imatralla, mutta saapui kuun lopussa jälleen Putkilahteen ja viipyi marraskuun puoliväliin saakka. Hän asui ilmeisesti Putkilahden koululla, koska hän kertoi olevan hiljaista sen jälkeen, kun koululaiset ovat lähteneet kotiin. Alanko kertoi kirjeissään myös Venesjärvistä. Lauri Venesjärvi oli koulun opettajana 1947–1959, ja hän oli myös harrastajamaalari. Marraskuussa 1949 Alanko lahjoitti Korpilahden kunnalle Koivuja-nimisen maalauksensa sijoitettavaksi Putkilahden kansakoululle, jonka pihamaalta pohjoiseen päin näkymä on maalattu. Kun Korpilahti liitettiin Jyväskylään, myös kunnan taidekokoelma siirtyi osaksi Jyväskylän kaupungin taidekokoelmaa, mutta Alangon maalausta kokoelma ei sisältänyt.

Alanko maalasi Putkilahdella syksyisiä maisemia ja jopa samoja näkymiä kuin kesällä. Marraskuussa hän kävi Venesjärven perheen kanssa läheisellä Kettuvuorella. Lokakuun alussa alkoi sataa lumiräntää, joten ulkona valmistui vain kaksi maalausta, mutta sisällä useampia kukkatauluja, esimerkiksi kukkivasta punaisesta kaktuksesta, verenpisaroista ja kehäkukista sekä asetelma, jossa on vesikannu ja pesuvati vaaleanvihreällä tuolilla. Alanko arvioi itse, että se on hänen parhaita asetelmiaan. Pohjolassa samaan aikaan asunut Tauno Sarmaja oli todennut Alangon olevan erinomaisessa vireessä, kun oli nähnyt hänen maalauksiaan.

Lokakuun puolivälissä Alanko kirjoitti vaimolleen, että on 15. maalaus on valmistumassa: petäjiä ja koivuja polun varressa. Hän kertoi aloittaneensa myös kirjansa kirjoittamisen ja toivoi maalaustensa olevan sellaisia, että ne tukisivat kirjan uskottavuutta. Alanko kertoi käyneensä Korospohjassa katsomassa pientä erälampea sekä tervehtimässä Niemessä Hilda Salmista, joka toivoi Martan tulevan Putkilahteen muutamaksi viikoksi lepäämään. Martta Alanko oli Hilda Salmisen kanssa kirjeenvaihdossa 1950-luvun vaihteesta aina kuolemaansa eli vuoteen 1965 asti. Salminen kävi myös vierailulla Helsingissä Alankojen luona ja sai Uuno Alangolta lahjaksi maalauksen.

Rahan riittäminen oli Alangon perheen ja lasten perheiden alituinen huolenaihe, varsinkin kun taiteen hinnat alkoivat laskea. Loka-marraskuun vaihteessa 1949 Alanko kertoi maalanneensa aamusta iltaan, neljässä viikossa kymmenen taulua. Nyt vuorossa oli kukkiva kaktus ja amaryllis. Alanko otti osaa työväen näyttelyyn, joka järjestettiin Helsingissä Elannon kerhohuoneistossa. Hän toivoi, että joitakin teoksia ostettaisiin, jotta hän saisi rahaa kotiin matkustamista varten. Hän lähetti näyttelyyn Korpilahdelta neljä teosta.

Osmo Salminen poikkesi koululla tapaamassa Alankoa. Hän kertoi Kuhmoisissa asuvasta unissapuhuja tytöstä, jota oli ollut kuulemassa noin 2 000 henkilöä Jämsän kansanopistolla. He suunnittelivat lähtevänsä yhdessä tapaamaan häntä, mutta matka ei lopulta toteutunut. He keskustelivat myös tonttikaupoista. Alanko suunnitteli hankkivansa itselleen kesäasunnon tontin Pohjolan mailta.

Alangon taloudellinen tilanne helpottui hiukan, kun hän sai rahaa taidekauppias Helmuth van Assendelfiltä maalaustensa myynnistä. Alanko lainasi säännöllisten opettajantulojen päätyttyä vuosien varrella usein rahaa sukulaisiltaan ja tuttaviltaan, jos teosmyyntitulot ja pieni eläke eivät riittäneet elämiseen. Maalauksiakin käytettiin maksuvälineenä: räätäli sai taulun päällystakkien tekemisestä.

Marraskuun alussa 1949 Alanko muutti asumaan Putkilahden kansakoululta Niemeen, Hilda Salmisen luo, jossa asuin kuun loppupuolelle saakka. Uusien töiden maalaaminen jäi vähemmälle. Pääasiassa hän korjaili kesällä valmistuneita maalauksiaan ja keskittyi kirjansa kirjoittamiseen. Kirja käsitteli taidetta ja henkisiä asioita, sillä ne kuuluvat Alangon mielestä yhteen. Kotiin Helsinkiin hän palasi Lahden kautta, sillä hän osallistui teoksillaan kutsuvieraana Lahden Taidehallin avajaisnäyttelyyn. Suuri osa tavaroista jäi Niemeen, sillä Alankojen oli tarkoitus tulla seuraavanakin kesänä Putkilahteen. Joulukuun lopussa 1949 Alanko sai suruviestin: Osmo Salminen oli kuollut yllättäen 42-vuotiaana. Alanko kirjoitti hänelle muistosanat, jotka luettiin hautajaisissa ja julkaistiin Keskisuomalaisessa.

Toukokuun puolivälissä 1950 Uuno Alanko maalasi jälleen Putkilahdessa ja asui todennäköisesti Venesjärvien luona koululla. Venesjärvet lähtivät kesällä kuukaudeksi sukulaisten luo Jämsään, joten heidän asunnossaan oli tilaa. Hilda Salminen oli jälleen kylvänyt Alangoille keittiökasvimaan ja odotti matonkudelähetystä, sillä hän oli luvannut kutoa Alangoille mattoja.

Alanko maalasi näkymää Niemelään päin kuten aiemminkin. Kettuvuoren ympäristössä syntyi useita maalauksia ja hän kirjoitti kävelleensä sinne edestakaisin jopa kolmekin kertaa päivässä. Valmiina oli varhaiskevään maisema sekä Rentukoita, jonka hän maalasi Kettuvuoren takana. Siellä syntyi myös suomaisema, jossa on taustalla koivuja ja havupuita sekä maalaus Kettuvuorelta kylään päin. Tänäkin kesänä valmistui maalaus Venesjärvien kaktuksesta, jossa oli kaksi kukkaa ja kaksi nuppua.

Uuno Alanko vieraili Pohjolassa Hilja Salmisen ja hänen tyttäriensä luona ennen kuin matkusti kesäkuun alussa 1950 Helsinkiin ja sieltä Raumalle. Kuukauden päästä hän oli vaimonsa kanssa jälleen Putkilahden kansakoululla, jolloin siellä oli lomailemassa myös pojan perhe, Ilmari ja Eila Alanko sekä heidän poikansa Yrjö. Vanhempien lähdettyä Helsinkiin jäi Yrjö isovanhempiensa luokse ja he muuttivat loppukesäksi Niemeen, Hilda Salmisen luo.

Ulkomaan matkoja ja näyttelyitä – Jämsänkoski ja Äänekoski

Syyskuussa 1950 Alanko matkusti Tukholmaaan ja sieltä lokakuun alussa Osloon, jossa oli esillä Magnus Enckellin näyttely. Alanko oli Sigurd Frosteruksen kanssa näyttelyn kuraattori eli komissaari. Oslossa oli myös Lennart ja Marie-Louse (Miu) Segerstråle, joiden kanssa hän kierteli näyttelyitä ja osallistui MRA-liikkeen kokoukseen.

Marraskuussa Alanko matkusti Pariisiin, jossa hän oli vaimonsa kanssa helmikuun alkuun saakka. Hän halusi vielä 73-vuotiaanakin oppia lisää ja opiskeli kolme kuukautta André Lhoten akatemiassa ja matkusti sen jälkeen maalaamaan Etelä-Ranskaan, Välimeren rannalle Venceen. Vencessä Martta ja Uuno Alanko olivat viettäneet onnellista aikaa juuri aviotuneena pariskuntana keväällä 1920. Nyt he palasivat sinne 30 vuoden jälkeen, jälleen kevääksi. Suomeen he palasivat kesäkuun alussa Pariisin kautta.

Elo-syyskuussa 1951 Alanko teki apurahan turvin matkan Lappiin ja Pohjois-Norjaan. Rovaniemellä hän opetteli Lennart Segerstrålen opissa freskotekniikkaa ja teki työtä myös MRA-liikkeen hyväksi.

Taiteellista lahjakkuutta sekä varhaislapsuudessa herännyttä kiinnostusta piirtämiseen ja maalaamisen korostettiin usein kirjoitettaessa ja kerrottaessa itseoppineen taiteilijan elämästä. Käsityöläisyys korostui, koska Saarinen valmistui Käsityöläiskoulusta kilpimaalariksi eikä hän ollut käynyt taidealan kouluja eikä ollut jäsenenä aikansa taiteilijaryhmissä, kuten ekspressionistien Lokakuun ryhmässä (1933–1951). Hän ei myöskään käynyt koskaan ulkomailla tutustumassa kuvataiteeseen ja taiteilijakollegoihin, vaikka seurasikin kotimaassa taide-elämää. Saarinen oli oman tiensä kulkija.

Epäsovinnaisen käytöksensä vuoksi Yrjö Saariseen liitettiin usein sana boheemi. Boheemeilla (bohemian, bohémien) tarkoitettiin alun perin böömiläisiä, mutta myös romaneja, joiden kiertelevän elämäntavan katsottiin muistuttavan nuorten taiteilijoiden elämänasennetta. Sanan merkityksen laajetessa käytettiin sanaa mistä tahansa poikkeavasta käyttäytymisestä sekä paheksuttavassa että ihailevassa mielessä. Stereotypiana boheemisuus on merkinnyt taiteilijaproletaarin holtitonta, muista ihmisistä ja yhteiskunnasta piittaamatonta elämäntapaa. Saarisen kohdalla boheemisuuteen liitettiin myös maskuliinisen uhmakas käyttäytyminen ja karkea, seksuaalisväritteinen kielenkäyttö. Epäsovinnaisena pidetty Saarinen kohtasi jatkuvasti vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Runsas alkoholin käyttö ja kapakkakäynnit olivat mukana monissa elämäntilanteissa ja vastoinkäymisissä läpi elämän. Positiivisessa mielessä boheemilla henkilöllä tarkoitetaan ihmistä, jolla on taito suhtautua elämään tyynesti eikä murtua vastoinkäymisten edessä – tämäkin sopii myös Saariseen.

Saarisella oli useita ymmärtäjiä ja häntä pidettiin huumorintajuisena seuramiehenä, mutta teräväkielisenä ja äkkipikaisena hän sai myös vihamiehiä. Yrjö Saarinen jr. epäili osan isäänsä kohdistuneesta kyräilystä ja ylenkatsomisesta johtuneen kateellisuudesta aineellisesti niukoissa oloissa antoisasti elettyä elämää kohtaan. Holtitonta raha-asioiden hoitoa ja välinpitämätöntä aika-käsitteeseen suhtautumista perusteltiin usein taiteilijaboheemien heikolla rutiinien sietokyvyllä. Myyttistä kiinnostusarvoa lisäsi muiden ja myös Yrjö Saarisen itsensä kertomat tarinat elämän sattumuksista sekä hänen taidettaan ymmärtämättömistä ihmisistä. Saarisen elämänkerrassa kerrotaan esimerkiksi, kuinka eräs Tourujoki-aiheinen vanerille maalattu teos olisi joutunut lumilapion lavaksi, ellei maalauksen omistajan vaimo olisi estänyt sitä.

Yrjö Saarisen suomalaisina arvoina Helin näki konstailemattomuuden ja suorasukaisuuden sekä luonnon- ja kansankuvauksen ja niistä huokuvan huumorin. Saarinen oli koloristinen luonnonlahjakkuus, joka uskalsi olla oma itsensä.

Seija Heinänen

LÄHTEET

Arkistot

Jyväskylän taidemuseon arkisto

• Korpilahden kuvataidekursseista haastattelunauha, 1977. Haastateltavana Helmer Selin, et.al.
• Malmisalo, Anne-Maija 1997. Uuno Alangon alttaritaulu ”Jeesus herättää Nainin lesken pojan kuolleista”. Taidehistorian proseminaariesitelmä, Helsingin yliopiston avoin yliopisto, Lahti.

Kansallisgallerian arkisto / Uuno Alangon arkistokokoelma (laajuus 52 kansiota).

• Kirjeenvaihto: saapuneet ja lähteneet kirjeet
• Konseptit: puheiden, artikkeleiden ja julkaisujen käsikirjoituksia
• Taiteellista työtä käsittelevä aineisto
• Lehtileikkeet ja painotuotteet
• Valokuvat
• Toiset arkistonmuodostajat: omaisten ja kollegoiden aineistoja
• Muu materiaali: akateemisia tutkimuksia Uuno Alangosta Lillbroända, Pia 1995. Kubismi ja murros Uuno Alangon taiteessa. Taidehistorian proseminaariesitelmä. Taidehistorian laitos, Helsingin yliopisto.

Kansallisgallerian arkisto / Lehtileikekokoelma

Keski-Suomen museon arkisto ja kuva-arkisto

• Edit Vähälahden (s. 1910) kolme haastattelunauhaa, joissa hän kertoo Korpilahden Hyrkkölässä vaikuttaneista taiteiljoista. Haastattelijana Kyösti Sorjonen, ei vuosilukua.

Kirjallisuus ja lähteet

Akateemikko Wäinö Aaltosen ja professori Uuno Alangon vierailu. Sisä-Suomi 17.3.1961.

Alanco, Uno 1913. Esipuhe. Uno Alanco. Taidenäyttely Ritarihuoneella 31. lokak – 16. marrask. 1913.

Alanco, Uno 1921. Suomen taiteilijoille. Till Finlands konstnärer. Kääntökirja. Omakustanne.

Alanco, Uno 1922. Suomen taiteilijoille. Iltalehti 11.5.1922.

Alanko, Uuno 1926. Taiteilijan elämänura. Nuori voima 1926. WSOY, Porvoo.

Alanko, Uuno 1931. Taideteoksen selostamisesta koulunuorisolle. Piirustuspäivillä Helsingissä 14.6.1931 pidetty esitelmä. Eripainos Styluksesta nro 17.

Alanko, Uuno 1934. Kuvaamataiteemme pulasta. Uusi Suomi 30.3.1934.

Alanko, Uuno 1935. Taiteemme tulevaisuus. Ylipainos Valvoja-Aika, N:ro 4, 1935.

Alanko; Uuno 1938. Kalevalasta sisäisen näkemyksen kannalta II. Yleisnäkemys. Joutohetki 3/1938.

Alanko, Uuno 1946. Taiteen olemuksesta. Taide 4/1946. Kustannusaitta, Helsinki.

Alanko, Uuno 1950. Materialismi taiteessa. Taide 6/1950. Kustannusaitta, Helsinki.

Alanko, Uuno 1964. Näyttelyluettelo. Retrospektiivinen näyttely Uuno Alanko 21.3.–1.4.1964.

Alenus. Indépendants utställningen i Paris. Huvudstadsbladet 1.4.1913.

Alpo Tolvanen. Ehdottomuus elämässä ja taiteessa. Uuno Alangon ajatuksia. Elanto 16–17/1957. Osuusliike Elanto, Helsinki.

André Lhote ja Suomi. Taide 1/1982. Suomen taiteilijaseura, Helsinki.

Anttonen, Erkki 2009. Kalevalan uskonnollisia ja teosofisia tulkintoja 1900-luvun kuvataiteessa. Kalevala kuvissa. 160 vuotta Kalevalan innoittamaa suomalaista taidetta. Toim. Riitta Ojanperä: Satu Itkonen. Ateneumin julkaisut no 55. Ateneumin taidemuseo/Valtion taidemuseo: Helsinki.

Anttonen, Erkki 2009. Selvännäkijä Aleksanteri Huttunen. Kalevala kuvissa. 160 vuotta Kalevalan innoittamaa suomalaista taidetta. Toim. Riitta Ojanperä: Satu Itkonen. Ateneumin julkaisut no 55. Ateneumin taidemuseo/Valtion taidemuseo: Helsinki.

E.J.V. 1963. Uuno Alanko 85-vuotias. Uusi Suomi 12.10.1963.

Erkka 1960. Suomalaisia taiteilijoita XV. Taiteilijaprofessori Uuno Alanko – pyrkimystä taiteen ja ihmisyyden kriisin kautta voittoon. Itä-Savo 23.4.1960.

E. R-r [Edvard Richter] 1948. Uuno Alanko 70-vuotias. Helsingin Sanomat 12.10.1948.

Ervast, Pekka 1916. Kalevalan avain. http://www.ruusuristi.fi/uploads/file/julkaisut/ladattavat_kirjat/kalevalan_avain.pdf

ES 1961. Äänekosken taidenäyttely avattiin. Uuno Alanko puhuu 1000 koululaiselle. Aamulehti 12.3.1961.

Heinänen, Seija 2021. Suomen kuvataide-elämästä 1930–1950-luvuilla. https://yrjosaarinen.varinakyja.fi/suomen-kuvataide-elamasta-1930-1950-luvuilla/

Hjelm, Camilla 2009. Modernismens förespråkare. Gösta Stenman och hans konstsalong. Statens kostmuseum. Centralarkivet för bildkonst 17. Statens konstmuseum, Helsinfors.

Huusko, Timo 2007. Maalauksellisuus ja tunne. Modernistiset tulkinnat kuvataidekritiikissä 1908–1924. Kirjoituksia taiteesta 4. Kuvataiteen keskusarkisto 14. Valtion taidemuseo, Helsinki.

Hyrkkölän taiteilijain malli ja pöydänkattaja. Keski-Suomen Iltalehti 8.7.1967.

Insinööri, arkkitehti, taiteilija – kauneuden ja totuuden etsijä. Yhteishyvä 28.11.1962.

Joel [Kyösti Sorjonen]. Nakutuksia. Maalattua Korpilahtea. Keski-Suomen Iltalehti 21.7.1962.

Kalevala. Selityksiä II 1909. Suomalaisen Kirjallisuuden seura, Helsinki.

Kallio, Rakel 2003. Kubismia 1910-luvun Suomessa. Teoksessa Pinx. Maalaustaide Suomessa. siveltimenvetoja. Toim. Helena Sederholm et.al. Weilin+Göös, Helsinki.
Kokkinen, Nina 2019. Totuuden etsijät. Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Vastapaino, Tampere.

Konttinen, Riitta 2010. Modernistipareja. Otava, Helsinki.

Konttinen, Riitta 2015. Elämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cawén. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki.

Koponen, Erkki; Tissari, Jorma; Ahtokari, Reijo (toim.) 1986. Taide enemmän kuin elämä. Muistikuvia taiteemme taipaleelta. Suomen taiteilijaseura, Helsinki.

Kruskopf, Erik 1990. Sodanjälkeinen kuvataide vuoteen 1960. Ars. Suomen taide 6. Toim. Salme Sarajas-Korte et.al. Weilin+Göös, Helsinki.

K. Snen [Kyösti Sorjonen] 1980. Taiteilijan mallina ja pikkuemäntänä. Edit Vähälahti 70-vuotta. Keskisuomalainen 16.8.1980.

Kuban, Zeynep; Wille Simone (eds.) 2020. André Lhote and His International Students. Inssbruck University Press: Innsbruck. Verkkojulkaisu: https://library.oapen.org/handle/20.500.12657/46249.

Kuvataitelijat 1986. Suomen Taiteilijaseura. Toimituskunta Mauri Favén et.al. Gummerus, Jyväskylä 1967.

Laine, Johannes; Kokkinen, Nina 2020. Ruusuristiläisyys ja Pekka Ervastin perintö. Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Mahlamäki, Tiina & Kokkinen, Nina (toim.). Vastapaino, Tampere.

Lindgren, Liisa; Kallio, Rakel 2006. Vierailla mailla. WSOY, Helsinki.

Luoto, Miika; Roinila, Tarja (toim.) 2012. Maurice Merleau-Ponty. Filosofisia kirjoituksia. Kustannusosakeyhtiö Nemo, Helsinki.

Lukkarinen, Ville (toim.) 1998. Taide ja okkultismi. Kirjoituksia taidehistorian rajamailta. Taidehistoriallisia tutkimuksia 18. Taidehistorian seura, Helsinki.

Mahlamäki, Tiina & Kokkinen, Nina (toim.) 2020. Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Vastapaino, Tampere.

Mattila, Tiinaliisa 1985. Uuno Alanko. Suomen taide 4. Murroskausi. Toim. Markku Valkonen ja Olli Valkonen. WSOY, Porvoo, Helsinki.

Niilonen, Kerttu 1947. Uuno Alanko. Suomen taiteen vuosikirja 1947. Toim. E.J. Vehmas ja Y. A. Jäntti. WSOY, Porvoo.

Niskanen, Riitta 2012. Kaupunki syntyy – lahtelaista jugendia. Kuusenoksa ja lukinlanka. Sata vuotta jugendtunnelmaa. Toim. Tuija Vertanen ja Tuija Niskanen. Lahden taidemuseo, Lahti.   

Niskanen, Riitta 2018. Hyvyyttä ja totuutta etsimässä – Uuno Alangon syntymästä 140 vuotta. https://lahdenmuseot.blogspot.com/2018/10/hyvyytta-ja-totuutta-etsimassa-uuno.html

Ojanperä, Riitta (toim.) 2001. Pinta ja syvyys. Varhainen modernismi Suomessa 1890–1920. Ateneumin julkaisut n:o 24. Ateneumin taidemuseo, Helsinki.

Okkonen, Onni 1945. Suomen taiteen historia. Jälkimmäinen osa. 1800-luvulta nykypäiviin. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, Helsinki.

Pennanen, Ain’Elisabet 1943. Uuno Alanko. En rytmens mästare. Elanto 10.2.1943.

Pirjetta [Rakel Jylhä]. Suomen kansa on hyvin taiteellista. Taiteilija Uuno Alanko tyytyväinen Putkilahden kurssien saavutuksiin. Keskisuomalainen 14.7.1949.

Pirjetta [Rakel Jylhä]. Taiteilijaleiri Putkilahdessa. Keskisuomalainen 19.7.1949.

Pusa, Unto 1965. Uuno Alanko in memoriam. Suomen taide 1965. Toim. Erik Enroth et.al. Suomen Taitelijaseura, Helsinki.

Pöykkö, Kaarina 1991. Emil Halonen ja Kalevala. Halosen taiteilijasuvuin jäseniä. Jyväskylän yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja 4. Jyväskylä.

Reitala, Aimo 2001. Alanko, Uuno. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 13.8.2021) Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008552

Ringbom, Sixten 1989. Pinta ja syvyys. Kustannusosakeyhtiö Taide, Helsinki.

Ryynänen, Sanna 2019. Meri Genetz. Levoton sielu. Avain, Helsinki.

Saarikivi, Sakari 1952. Suomen taidetta 1900-luvulla. WSOY, Helsinki.

Saarikivi, Sakari [1954]. Suomalaisia taiteilijaryhmiä, Septem. Suomen taide, vuosikirja 1953–1954. Helsinki.

Salin, Anne-Maj 1991. Eemu Myntti 1890–1943. Tikanojan taidekoti, Vaasa.

Salonen, Heikki-Paavali 1960. Korpilahden Hyrkkölä taiteilijain ”kesäsiirtolana”. Keskisuomalainen 14.2.1960.

Sarajas-Korte, Salme 1966. Suomen varhaissymbolismi ja sen läheet. Tutkielma Suomen maalaustaiteesta 1891–1895. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, Helsinki.

Simpanen, Marjo-Riitta 1984. Putkilahden ja Korpilahden kuvataidekurssit vuosina 1948–1957. Keski-Suomen kuvataide 1. Alvar Aalto -museo, Jyväskylä.

Simpanen, Marjo-Riitta 1993. Taiteen henkisyys – pohdistaa taiteen ja teosofian yhteyksistä Juho Rissasen Ranskan vuodet 1911–1913 ja vuosikymmen lopun taiteen suomalaiskansallisuus. Taidehistoriallisia tutkimuksia 14. Toim. Jukka Ervamaa, Tellervo Helin, Eeva Maija Viljo. Taidehistorian seura, Helsinki.

Sinisalo, Soili [1979]. Näkökulmia suomalaiseen maalaustaiteeseen 1930-luvulta 1970-lukuun. Näyttelyluettelo. Taidemaalariliiton 50-vuotisjuhlanäyttely.

Stewen, Riikka (toim.) 1998. Silmän oppivuodet. Ajatuksia taiteesta ja taiteen opettamisesta. Kuvataideakatemia 1848–1998. Kuvataideakatemia, Helsinki.

Suomäki, Pekka (toim.) 2003. Häreviä hakamiehiä ja väkeviä vaimoja. Putkilahden kyläkirja. Putkilahden kyläseura ry, Korpilahti.

Suomäki, Pekka (toim.) 2005. Vuorten kainalossa, vetten syleillyssä. Hyrkkölän kyläkirja. Hyrkkölän kyläyhdistys, Korpilahti.

Taidenäyttelyn avajaistilaisuus. Kulttuuritapahtuma Äänekoskella. Keskisuomalainen 12.3.1961.

Tamminen, Netta, 2018. Henkilökohtaisen piirustuksen opetuksen keinot kirjekurssilla. Katsaus A.B.C. -piirustuskoulun toimintaan ja Uuno Alangon piirustusnäytteisiin vuosin 1937–1941. Pro gradu. Lapin yliopisto. https://lauda.ulapland.fi/handle/10024/63258

T. E. K-n 1957. Korpilahden juhlan kuvataidenäyttelyt. Koillis-Häme 23.9.1957.

Timotei. André Lhote ja hänen suomalaiset oppilaansa. Taiteen maailma 1950. Lehtiyhtymä, Helsinki.

Tirranen, Hertta 1950. Suomen taitelijoita Juho Rissasesta Jussi Mäntyseen. WSOY, Porvoo.

Turtiainen, Minna; Wahlroos Tuija (toim.) 2010. Maaemon lapset. Tolstoilaisuus historiallisena ilmiönä Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1260, Tieto. Suomalaisen Kirallisuuden Seura, helsinki.

Valkonen, Olli 1973. Maalaustaiteen murros Suomessa 1908–1914. Uudet suuntaukset maalaustaiteessa, taidearvosteluissa ja taidekeskeskustelussa. Jyväskylä Stidies in the Arts 6. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Valkonen, Olli 1990. Maalaustaide vuosisadan vaihteesta itsenäisyyden aikaan. Ars. Suomen taide 5. Toim. Salme Sarajas-Korte et.al. Weilin+Göös, Helsinki.

Valkonen, Tuulikki 1988. Värien voitto Pariisissa. Suomalaiset maalarit Pariisissa 1900–1914. Weilin+Göös, Helsinki.

Valorinta, Riitta, 1982. André Lhote ja Suomi. Näyttelyluettelo. Sara Hildénin taidemuseon julkaisuja 9. Sara Hildénin taidemuseo 13.2.–28.3.1982. Tampere.

Wennervirta, L. 1922. Taidekysymyksemme. Aika n:o 4–5/1922.